30.12.2018

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous


Kolomarille minun ei tarvitsisi yrittää selittää, miltä minusta tuntui. Joten me söimme hiljaa. Kolomar oli läsnä ja ei kuitenkaan ollut, tai ehkä hän oli läsnä yhtä paljon jokaiselle lehdelle ja juurelle ja mullan alla horrostavalle koppakuoriaiselle kuin minullekin.

Joskus jonkin kirjan aloittaminen tökkii jo ihan ajatuksena. Se ei välttämättä liity mitenkään kirjan aiheeseen, kirjailijaan tai oikein mihinkään muuhunkaan selkeästi tunnistettavaan asiaan. Toiset kirjat vain jäävät odottamaan sitä oikeaa lukuhetkeä – osa vähän pidempäänkin. Niin olisi voinut käydä myös Siiri Enorannan tuoreelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajalle Tuhatkuolevan kiroukselle (2018), mutta kirjastolainan eräpäivä kolkutteli ovella, eikä uusimismahdollisuutta tietenkään ollut. Onneksi tartuin teokseen, vaikka laina-aikaa oli jäljellä vain muutamia päiviä ja luettavia sivuja reilusti yli 400.

Tuhatkuolevan kirous on fantasiaromaani, joka kertoo 14-vuotiaan Pau Harstan tarinaa. Aluksi minulle tuli tunne, että tämä teos Magia-akatemioineen on kuin suomalainen Harry Potter, enkä ollut siitä lainkaan pahoillani. Vähitellen selvisi, että tämä on kaikkea muuta kuin Harry Potter, mutta en ollut siitäkään pahoillani. Tuhatkuolevan kirous luo oman persoonallisen taikamaailmansa yrittämättä jäljitellä jo luotuja maailmoita. Se ei kasva lukijansa mukana samalla tavoin kuin Potter-kirjat, mutta se kasvaa valtaviin mittasuhteisiin yhtenä kokonaisena teoksena.

Enoranta saa yhdistettyä hienolla tavalla nuorten arkipäiväisiä kasvukipuja fantasiamaailman tajunnanräjäyttäviin tapahtumiin. Pau Harsta on kuin kuka tahansa neljätoistavuotias: pohdiskelee elämän mielekkyyttä, hakee etäisyyttä vanhempiinsa, kaipaa hyväksyntää, ihastuu, tuntee fyysistä vetovoimaa... Seksuaalisuus kuuluu yhtä oleellisena osana tähän kasvukertomukseen kuin Magia-akatemian pääsykokeetkin. Vaikka taikuus ja muut fantasiaelementit ovat vahvimmin esillä, teoksessa ei ole unohdettu, että päähenkilö on lopulta aivan tavallinen nuori ihminen, jolla on murrosikäisen tarpeet, toiveet ja haasteet.

Enoranta on onnistunut ottamaan teokseen mukaan myös ympäristöteeman ilman, että se tuntuu pakotetulta tai väkinäiseltä. Ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys soljuvat kuin luonnostaan tässä tarinassa. Ne ovat osa fantasiamaailman keskeisimpiä arvoja, mutta yhtä lailla ne peilaavat maapallon nykytilaa ja -haasteita. Luonto, sen kuuntelu ja kunnioittaminen ovat kirjassa tärkeässä roolissa. Aihe nousee jatkuvasti esille, mikä saa ainakin aikuisen lukijan pohtimaan omaa luontosuhdettaan; yhtäkkiä sitä huomaa kaipaavansa jalkojensa alle soraa ja multaa, käsiensä alle kesäauringon lämmittävän kiven, jota silittää.

Jotain kirjan vetovoimasta kertonee se, etten tehnyt muistiinpanoja tai käyttänyt muistilappuja kirjan välissä. Tavallisesti luen kirjaa siten, että merkitsen itselleni tärkeitä kohtia pienillä post-it-lapuilla, mutta tällä kertaa havahduin lappujen puuttumiseen vasta viimeisen sivun käännettyäni. 443 sivua eikä yhtään muistiinpanoa. Sitä kutsutaan kirjan imuksi.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
WSOY, 2018
443 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti