3.12.2018

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli


Suomen kieli sen sijaan on jotain vähän muuta. Se ympäröi meitä kuin iho, ja tunnemme sen kaikki. Sen kautta saamme tiedon maailmasta ja identiteetin, kertomukset siitä, mitä meidän pitäisi olla. Se on nationalismin ytimessä, mutta itse se on ytimeltään jotain aivan muuta kuin nationalismia. Se on ikkuna maailmaan, joka on kokonainen ja väärentämätön, nationalismin kertomuksista kokonaan riippumaton.

Kielitieteestä on aika vähän sellaisia tietokirjoja, jotka kiinnostaisivat suurempaa yleisöä. Tämä on selkeä puute. Monilta muilta tieteenaloilta on paljon yleistajuisia tietokirjoja, jotka myös myyvät, ja samoin sellaisia kirjoja, jotka on kohdistettu lapsille. Kirjakauppojen hyllyiltä löytyy niin fysiikkaa, maantiedettä kuin historiaakin käsitteleviä tietokirjoja, joille on helppo osoittaa kohdeyleisö, mutta kielitiede jää tässä helposti varjoon. Onko ongelma kielitieteessä itsessään vai teosten kirjoittajissa?

Kielitiede ei ole kovin mediaseksikäs tutkimuskenttä. Se tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden sukeltaa moninaisiin maailmoihin ja tarkastella elinympäristöämme erilaisin tavoin. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi tietää tämän ja on nyt pyrkinyt tarjoamaan mielenkiintoisia näkökulmia suomen kielen maailmaan teoksessaan Suomen kieli ja mieli (2018). Teos on esseemäinen, neljään osaan jaettu pohdinta suomen kielen nykytilanteesta, kielitieteestä, kielenkäyttäjistä ja monista muistakin maailman kielistä. Se luotsaa pintapuolisesti suomen kielen varhaisvaiheista aina tulevaisuuden uhkakuviin saakka. Välissä pohditaan niin fonetiikkaa kuin kielen monimerkityksisyyttäkin.

Minä olen ehkä jäävi arvioimaan teoksen vetävyyttä, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua suuresti. Monista asioista olisin mielelläni lukenut enemmän ja syvemmin, mutta tällaisessa teoksessa se tuskin olisi ollut tarkoituksenmukaista. Tutkimuskirjallisuus on asia erikseen, ja jokaisesta Saarikiven esittelemästä aihealueesta löytyy kasoittain materiaalia luettavaksi, mikäli aiheeseen haluaa tutustua enemmän. Saarikiven ansiota onkin juuri yleistajuistaminen. Hän tarjoilee faktoja omalla, kokemusperäisellä pohdinnallaan höystettynä, mutta tieteellisen tekstin sijaan hän asettaa lukijan alttiiksi ajatuksille ja innostukselle. Huomaan suorastaan hykerteleväni kohdassa, jossa Saarikivi kuvailee Suomen kielen äänneasua:  Tuloksena on kieltä osaamattoman korvaan peltikatolle ropisevaa sadetta vastaava akustinen elämys ——. Kielemme kuulostaa samalta kuin sepelin heitteleminen metallikulhoon tai näkkileivän rusentaminen tiskipöydälle. Toisaalta vaikutelmaa pehmentävät runsaat vokaalit. Ikään kuin rusentaisimme näkkileivän sekaan suuria meheviä tomaatteja.” Voiko konkreettisempaa, helpommin käsitettävää kielikuvaa enää olla?

Saarikivi vertailee professorin vahvalla tietotaidolla suomen kieltä maailman valtakieliin mutta yhtä lailla myös uhanalaisiin vähemmistökieliin. Puhujamäärältään suomikin on melko pieni – noin viisi miljoonaa kielenkäyttäjää – mutta silti se on maailman 7000 kielen joukosta noin 120. puhutuin kieli. Ja tekstitasolla tilanne on hurjan paljon parempi, sillä Suomessa julkaistaan aktiivisesti niin kirjallisuutta kuin erilaisia nettitekstejäkin. Näiden molempien osalta suomen kieli yltää kolmenkymmenen parhaimman joukkoon!

On varmasti helppoa havaita, että olen innostunut. Voisin keskustella kirjan teemoista loputtomiin – ja aina intoa puhkuen. Muutamaan asiaan kiinnitin kuitenkin kielitieteilijänä huomiota. Ensinnäkin joukkoon oli lipsahtanut toimituksellinen virhe ”suomen eduskunta”, jolla tuskin tarkoitettiin suomen kielen eduskuntaa. Tällä tuskin on kovin monille lukijoille merkitystä, mutta itse rekisteröin nämä yleensä aina – ja vielä painokkaammin, kun on kyse suomen kielen tärkeyttä korostavasta kirjasta. Toisekseen haluaisin takertua akkusatiiviobjektin käsitteeseen, jonka Iso suomen kielioppi luokittelee nykyään totaaliobjektiksi siksi, että akkusatiivin käsite tässä on hieman harhaanjohtava. Akkusatiivin lisäksi totaaliobjekti voi nimittäin esiintyä myös genetiivissä ja nominatiivissa. Ja kyllä, tiedän että moni käyttää akkusatiiviobjektin nimitystä yhä edelleen, mutta koen itse sen harhaanjohtavaksi ja hankalaksi. Mutta tarvitseeko kohtuullisen yleistajuinen kielitieteellinen teos uusimpia tieteellisiä käsitteitä? Tästä voinee olla montaa mieltä.

Haluaisin myös paneutua panna-verbin semantiikkaan, mutta ehkä sen paikka ei ole tässä. Olisi silti mielenkiintoista tietää, millä tavalla verbien merkityserojen esitteleminen iskee lukijoihin, jolla ei ole kielitieteellistä osaamista – eikä välttämättä erityisen suurta kiinnostustakaan. Itselläni lukeminen meinasi jämähtää tähän kohtaan ihan vain siitä syystä, että unohduin aivan liian pitkäksi aikaa pohtimaan panna-verbin polysemiaa ja suomen sijapäätteiden suhdetta englannin kielen prepositioihin. Innostavaa? Kyllä!

Suomen kieli ja mieli sisältää runsaasti kielipoliittisia ja kielen rakenteisiin liittyviä havaintoja, tutkimustuloksia ja ajatuksia, mutta yhtä lailla siinä on paljon pohdintaa kielen käyttöön liittyvistä konventioista ja kielen tulevaisuudesta. Se sisältää painokkaita näkökulmia suomen kielen tilanteeseen ja sen suhteeseen maailman muihin kieliin. Kiitoksensa saa niin perheen sisäinen kielenkäyttö kuin Suomen kirjastolaitoskin. Vaikka voisi kuvitella, että kyseessä on painava ja kriittinen teos suomen kielen tilanteesta ja sen ehdottomuudesta, on teos mielestäni jotain muuta. Suomen kieli on meille koti – aivan kuten Saarikivi osuvasti muistuttaa – ja siitä on pidettävä huolta. Viimeiset sivut vetivät hiljaiseksi jopa puolisoni. Jos haluat tietää miksi, lue tämä. Ja vaikka et haluaisikaan, lue silti – suomen kielen vuoksi.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli
Teos, 2018
240 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti