10.12.2018

Mia Franck: Pommipuutarha


Kasvot leijuvat silmieni edessä, kaikki nuo kasvot jotka ilmaantuvat, enkä minä osaa, en tiedä, en ymmärrä mitä minun pitäisi tehdä. Minun täytyy katsoa. En näe mitään. Näen liikaa. Kotoa, sieltä joka ei ole oikein koti enää, sieltä kaukaa, rautatietä pitkin, yli veden, taas rautatietä, sieltä minä vain lähdin pois.

Torstaina, kun Suomi vietti 101. syntymäpäiväänsä, luin loppuun Mia Franckin Pommipuutarhan (Bombträdgården, 2018, suom. Laura Beck). Olen ennenkin Instagramin puolella kertonut, että kuulun siihen ryhmään, joka lähtökohtaisesti jaksaa vieläkin innostua Suomen sotahistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Silti sotakuvauksiin toisinaan väsähtää, kun tulee tunne, että ne eivät tarjoa mitään uutta. Elokuussa lukemani Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (2018) oli vaikuttava poikkeus, jotain uutta ja mieleen jäävää. Sen rinnalle nousee nyt tämä teos, jonka aihe kumpuaa Mia Franckin äidin omasta sotalapsikokemuksesta.

Pommipuutarha kertoo siis helsinkiläisestä Liselottista, joka elää yhdessä äitinsä, tätinsä ja serkkunsa kanssa pienessä asunnossa. Sota ei ota laantuakseen ja olot Suomessa käyvät yhä vaikeammiksi. Liselott lähetetäänkin Ruotsiin monen muun lapsen tavoin. Lennis-serkunkin on tarkoitus lähteä, mutta viime hetken tapahtumat pakottavat Liselottin lähtemään yksin. Lenniksen ääni kuuluu yhä hänen korvissaan, ja tällä tavoin serkku on vielä läsnä Liselottin elämässä, vaikka yhä uudelleen hän joutuu kertaamaan mielessään muistot tuberkuloosista ja vaikeasti hengittävästä ”veliserkustaan”.

Ruotsinkielisyys helpottaa Liselottin asettumista uuteen maahan ja uuteen perheeseen. Hän muuttaa Rydlundan pappilaan, jossa hänellä on seuranaan perheen samanikäinen tytär Maria-Greta. Pappisperheessä on kuitenkin paljon kirjoittamattomia sääntöjä, jotka tekevät sopeutumisesta vaikeaa ja aiheuttavat myös häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Romaani etenee kohtauksittain ja ellipsit jättävät paljon arvailujen varaan. Ensimmäisen vuoden kuvaus hieman takkuaakin; hetkittäin Liselottin elämä tuntuu jopa liiankin helpolta ja auvoiselta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun toinen vuosi alkaa. Taloon saapuu vielä yksi sotalapsi, täysin suomenkielinen Outi. Outi on vanhempi kuin Liselott ja Maria-Greta, mutta pahinta on se, että pappilan väki odotti poikaa avustamaan talon tehtävissä. Outista tulee ulkopuolinen, syntipukki. Jännitteet kasvavat ja pahuus nostaa päätään. Kirjaan syntyy aivan uudenlainen vire: tiivistunnelmainen ja painostava. Tässä vaiheessa kirjaa on enää vaikea laskea käsistään.

Vaikka Pommipuutarha on sotakirjallisuutta, sen pääpaino ei ole sodan kuvauksessa vaan pikemminkin sodan seurauksissa. Romaanissa kerrotaan kyllä, kuinka pommit putoilevat, talot romahtavat ja ihmiset sairastuvat ja näkevät nälkää. Sodan varjo häilyy kaiken yllä mutta vain etäisinä muistoina tai kirjeinä Helsingistä. Ruotsissa kaikki toisin: on pullaa, lämpimiä vaatteita ja rajattomat mahdollisuudet koulunkäyntiin. Ruotsin olojen auvoisuus on kuitenkin vain näennäistä, totta vain osalle. Outin ja Liselottin kokemusten räikeä vastakohtaisuus nousee toistuvasti esille, vaikka Outi ei pääse ääneen vaan jää passiiviseksi objektiksi kerta toisensa jälkeen.

Franck punoo teoksensa juonen tiiviiksi kimpuksi. Alun helppous ja hapuilevuus vaihtuu vähitellen intensiiviseksi kerronnaksi, joka ei säästele lukijaa. Pappilan vaurauden ja hyvinvoinnin kääntöpuolelta löytyy painavia salaisuuksia, syrjintää ja toistuvaa väkivaltaa. Ennakkoasenteilta ja -odotuksilta ei säästy kukaan. Teos vie lukijan kohtaamaan niin syntyperään kuin sosioekonomiseen asemaankin liittyviä asenteita ja odotuksia, niiden ehdottomuutta ja laajoja vaikutuksia.
Pommipuutarha on teos, jota ei haluaisi laskea käsistään. Se johdattaa lukijan syviin vesiin ja pakottaa kohtaamaan vaikeita asioita. Franck kirjoittaa tarkkanäköisesti sotalasten kokemuksista ja saa aikaan todentuntuisia kohtaloita. Erityisen ansioituneena pidän sekä suomen- ja ruotsinkielisten sotalasten kokemusten huomioimista ja muistutusta siitä, ettei kaikilla ollut näiden vuosien jälkeen enää kotia johon palata.

Mia Franck: Pommipuutarha
alkuteos Bombträdgården
suom. Laura Beck
Teos & Förlaget, 2018
361 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

7.12.2018

Kolme poimintaa marraskuulta


Kuten jo aiemmin kerroinkin, marraskuu oli mielenkiintoinen lukukuukausi. Luin paljon erilaista kirjallisuutta, mikä toi aivan uudenlaista lukuintoa. Aiempaa herkemmin tartuin kirjoihin hetken mielijohteesta ja jätin odottamaan monta sellaista kirjaa, joita olen jo pidempään aikonut lukea. Ja koska lukutahti on ohittanut reippaasti blogin päivitystahdin, marraskuun kirjoista osa jää kokonaan esittelemättä ja näistä lopuista yritän tehdä tässä jonkinlaisen koosteen.

Olen aiemmin jättänyt suosiolla väliin kaikki trillerit ja dekkarit, mutta tänä vuonna olen useaan otteeseen hypännyt ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt tuttavuutta rikosromaanien kanssa. Marraskuussa luin Leïla Slimanin palkitun teoksen Kehtolaulu (Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen 2018), joka onnistui koukuttamaan minut. Jo ensimmäiset sivut ovat niin intensiiviset, ettei kirjaa tohtisi laskea käsistään. Kirja kertoo tarinaa Myriamin ja Paulin perheestä sekä heidän lastenhoitajastaan Louisesta, jota parempaa hoitajaa ei voisi toivoa. Vähitellen heidän välilleen kuitenkin kehittyy outo suhde, riippuvuus, ja tilanne johtaa lopulta molempien lasten kuolemaan. Miksi? Vetovoima liittyy ehkä juuri siihen, että kirjan loppuratkaisu paljastetaan heti alussa, ja vähitellen lukijalle paljastuu, miksi näin on päässyt käymään.

Tässä romaanissa minua ei ehkä niinkään koukuttanut tarina ja sen jollakin tavalla etäiseksi jäävät hahmot, vaan enemmänkin innostuin kerronnallisista ratkaisuista. Slimani on palkittu Marokon ja Ranskan merkittävimmillä kirjallisuuspalkinnoilla, mitä en ihmettele lainkaan luettuani tämän teoksen. Hän keinottelee taitavasti romaanin ajallisilla ulottuvuuksilla ja kerronnallisilla ratkaisuilla. Juuri näiden tarkastelu – verbien aikamuodot, analepsikset ja prolepsikset – teki lukemisesta erittäin antoisaa. Teos oli luettu hetkessä, mutta palasin silti useita kertoja tutkimaan tarinan aikarakenteita ja fokalisaatiota.

En tiedä, saavatko rikosromaaneja enemmän lukevat paremmin kiinni hahmoista ja tarinasta, mutta itselleni ne jäivät tässä teoksessa vähän ohuiksi. Tarina sinänsä oli kiinnostava ja välillä ahdistavankin painostava, mutta siihen jäi toisaalta myös useita kummalliselta tuntuvia tapahtumasarjoja. Se ei kuitenkaan lukukokemusta juurikaan häirinnyt, sillä ihastuin niin vahvasti taidokkaisiin rakenneratkaisuihin.

Leïla Slimani: Kehtolaulu
alkuteos Chanson douce, 2016
suom. Lotta Toivanen
WSOY, 2018
237 sivua


Luen aivan liian vähän tietokirjoja. Siihenkin olen pyrkinyt tänä vuonna pyrkinyt vaikuttamaan tietoisesti, ja olenkin sen seurauksena lukenut muun muassa Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin elämäkerrat. Nyt astuin merkittävällä tavalla mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä sain postissa yllätyksen Kirjapajalta. Lähetyksen sisältä paljastui Liisa Väisäsen uutuusteos Symbolien pitopöydässä — Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä (2018). Teos yhdistää perinteistä ruokakulttuuriamme ja kertoo niin ruoan alkuperästä kuin sen laajemmista symbolisista yhteyksistä taiteeseen. Teos on ihanan värikäs ja kuvat täynnä tunnelmaa. Kovin syvälle yksittäisten symbolien historiaan ja merkityksenmuodostumiseen se ei pääse, sillä asiaa on paljon ja sivuja verrattain vähän, vain 175. Kaiken lisäksi kirja on pienikokoinen, joten sivuille ei kovin paljon tekstiä mahdu.

Pienen kokonsa ja herkullisten kuviensa vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lähestyä. Se ei ole lainkaan uhkaava ja paksu tieteellinen teos, joka pursuaa lähdeviitteitä ja vaikeasti ymmärrettäviä sanoja. Itselleni toisaalta juuri sellainen teksti on mielekästä luettavaa, mutta vieraan aihepiirin tutkimiseen tällainen teos on oivallinen. Tämä olisi myös kaunis lahjakirja, joka ei vaatisi ympärilleen kuin kauniin nauhan.

Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä
Kirjapaja, 2018
175 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


Luin marraskuussa myös messuilta hankkimani lapsille ja nuorille suunnatun Jack Chengin Kosmoksessa tavataan (See You in the Cosmos, 2016, suom. Terhi Kuusisto, 2017). Olen sen kaunista kantta ihaillut moneen kertaan kirjaston hyllyssä, mutta syytä tai toisesta sen vetovoima ei ole riittänyt pidemmälle. Kirjamessuilta sain sen kuitenkin kahden euron hintaan, mikä oli riittävän houkutteleva tarjous myös teoksen lukemiselle.

Teos kertoo 11-vuotiaasta Alexista, joka haluaa lähettää kultaisen iPodin avaruuteen kuten esikuvansa Carl Sagan kultaisen äänilevyn vuonna 1977. Teos rakentuukin näistä iPodin tallenteista, joilla Alex kuvaa haaveitaan, perhetilannettaan ja arkisia havaintojaan. Alex lähtee yksin rakettifestivaaliin, joka järjestetään New Mexicossa, tarkoituksenaan laukaista itse valmistamansa raketti – ja sen kyydissä kultainen iPod – avaruuteen. Koska kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, iPod ei lähde avaruuteen eikä Alex tapahtumasta kotiin. Sen sijaan Alex matkaa osavaltiosta toiseen jatkaen tapahtumien äänittämistä.

Ilmava taitto ja suurikokoinen fontti tekivät teoksesta nopealukuisen. Itse tarina sen sijaan junnasi monin paikoin eikä tuntunut etenevän millään. Lapsikertojalle ominaiseen tapaan takerruttiin monenlaisiin sekkoihin, jotka aikuislukijana olisi mielellään sivuuttanut. Kuitenkin, tämän lapsekkaan kerronnan ja utopististenkin tapahtumien taustalta paljastuu surullinen perhetarina, josta ainakin aikuinen saa kiinni heti alkumetreillä. Teos nostaa esille tärkeitä teemoja menetyksestä ja menestyksestä, joihin dialogin ja monologin vuorottelu tuo sopivasti erilaisia lähestymistapoja. Voisin kuvitella tämän sopivan aika hyvin ala- ja yläkoulun taitteeseen, vaikkakin puhetta jäljittelevät pitkät virkkeet voivat heikommalle lukijalle asettaa turhankin paljon haasteita.

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
alkuteos See You in the Cosmos, 2016
suom. Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2017

324 sivua

3.12.2018

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli


Suomen kieli sen sijaan on jotain vähän muuta. Se ympäröi meitä kuin iho, ja tunnemme sen kaikki. Sen kautta saamme tiedon maailmasta ja identiteetin, kertomukset siitä, mitä meidän pitäisi olla. Se on nationalismin ytimessä, mutta itse se on ytimeltään jotain aivan muuta kuin nationalismia. Se on ikkuna maailmaan, joka on kokonainen ja väärentämätön, nationalismin kertomuksista kokonaan riippumaton.

Kielitieteestä on aika vähän sellaisia tietokirjoja, jotka kiinnostaisivat suurempaa yleisöä. Tämä on selkeä puute. Monilta muilta tieteenaloilta on paljon yleistajuisia tietokirjoja, jotka myös myyvät, ja samoin sellaisia kirjoja, jotka on kohdistettu lapsille. Kirjakauppojen hyllyiltä löytyy niin fysiikkaa, maantiedettä kuin historiaakin käsitteleviä tietokirjoja, joille on helppo osoittaa kohdeyleisö, mutta kielitiede jää tässä helposti varjoon. Onko ongelma kielitieteessä itsessään vai teosten kirjoittajissa?

Kielitiede ei ole kovin mediaseksikäs tutkimuskenttä. Se tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden sukeltaa moninaisiin maailmoihin ja tarkastella elinympäristöämme erilaisin tavoin. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi tietää tämän ja on nyt pyrkinyt tarjoamaan mielenkiintoisia näkökulmia suomen kielen maailmaan teoksessaan Suomen kieli ja mieli (2018). Teos on esseemäinen, neljään osaan jaettu pohdinta suomen kielen nykytilanteesta, kielitieteestä, kielenkäyttäjistä ja monista muistakin maailman kielistä. Se luotsaa pintapuolisesti suomen kielen varhaisvaiheista aina tulevaisuuden uhkakuviin saakka. Välissä pohditaan niin fonetiikkaa kuin kielen monimerkityksisyyttäkin.

Minä olen ehkä jäävi arvioimaan teoksen vetävyyttä, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua suuresti. Monista asioista olisin mielelläni lukenut enemmän ja syvemmin, mutta tällaisessa teoksessa se tuskin olisi ollut tarkoituksenmukaista. Tutkimuskirjallisuus on asia erikseen, ja jokaisesta Saarikiven esittelemästä aihealueesta löytyy kasoittain materiaalia luettavaksi, mikäli aiheeseen haluaa tutustua enemmän. Saarikiven ansiota onkin juuri yleistajuistaminen. Hän tarjoilee faktoja omalla, kokemusperäisellä pohdinnallaan höystettynä, mutta tieteellisen tekstin sijaan hän asettaa lukijan alttiiksi ajatuksille ja innostukselle. Huomaan suorastaan hykerteleväni kohdassa, jossa Saarikivi kuvailee Suomen kielen äänneasua:  Tuloksena on kieltä osaamattoman korvaan peltikatolle ropisevaa sadetta vastaava akustinen elämys ——. Kielemme kuulostaa samalta kuin sepelin heitteleminen metallikulhoon tai näkkileivän rusentaminen tiskipöydälle. Toisaalta vaikutelmaa pehmentävät runsaat vokaalit. Ikään kuin rusentaisimme näkkileivän sekaan suuria meheviä tomaatteja.” Voiko konkreettisempaa, helpommin käsitettävää kielikuvaa enää olla?

Saarikivi vertailee professorin vahvalla tietotaidolla suomen kieltä maailman valtakieliin mutta yhtä lailla myös uhanalaisiin vähemmistökieliin. Puhujamäärältään suomikin on melko pieni – noin viisi miljoonaa kielenkäyttäjää – mutta silti se on maailman 7000 kielen joukosta noin 120. puhutuin kieli. Ja tekstitasolla tilanne on hurjan paljon parempi, sillä Suomessa julkaistaan aktiivisesti niin kirjallisuutta kuin erilaisia nettitekstejäkin. Näiden molempien osalta suomen kieli yltää kolmenkymmenen parhaimman joukkoon!

On varmasti helppoa havaita, että olen innostunut. Voisin keskustella kirjan teemoista loputtomiin – ja aina intoa puhkuen. Muutamaan asiaan kiinnitin kuitenkin kielitieteilijänä huomiota. Ensinnäkin joukkoon oli lipsahtanut toimituksellinen virhe ”suomen eduskunta”, jolla tuskin tarkoitettiin suomen kielen eduskuntaa. Tällä tuskin on kovin monille lukijoille merkitystä, mutta itse rekisteröin nämä yleensä aina – ja vielä painokkaammin, kun on kyse suomen kielen tärkeyttä korostavasta kirjasta. Toisekseen haluaisin takertua akkusatiiviobjektin käsitteeseen, jonka Iso suomen kielioppi luokittelee nykyään totaaliobjektiksi siksi, että akkusatiivin käsite tässä on hieman harhaanjohtava. Akkusatiivin lisäksi totaaliobjekti voi nimittäin esiintyä myös genetiivissä ja nominatiivissa. Ja kyllä, tiedän että moni käyttää akkusatiiviobjektin nimitystä yhä edelleen, mutta koen itse sen harhaanjohtavaksi ja hankalaksi. Mutta tarvitseeko kohtuullisen yleistajuinen kielitieteellinen teos uusimpia tieteellisiä käsitteitä? Tästä voinee olla montaa mieltä.

Haluaisin myös paneutua panna-verbin semantiikkaan, mutta ehkä sen paikka ei ole tässä. Olisi silti mielenkiintoista tietää, millä tavalla verbien merkityserojen esitteleminen iskee lukijoihin, jolla ei ole kielitieteellistä osaamista – eikä välttämättä erityisen suurta kiinnostustakaan. Itselläni lukeminen meinasi jämähtää tähän kohtaan ihan vain siitä syystä, että unohduin aivan liian pitkäksi aikaa pohtimaan panna-verbin polysemiaa ja suomen sijapäätteiden suhdetta englannin kielen prepositioihin. Innostavaa? Kyllä!

Suomen kieli ja mieli sisältää runsaasti kielipoliittisia ja kielen rakenteisiin liittyviä havaintoja, tutkimustuloksia ja ajatuksia, mutta yhtä lailla siinä on paljon pohdintaa kielen käyttöön liittyvistä konventioista ja kielen tulevaisuudesta. Se sisältää painokkaita näkökulmia suomen kielen tilanteeseen ja sen suhteeseen maailman muihin kieliin. Kiitoksensa saa niin perheen sisäinen kielenkäyttö kuin Suomen kirjastolaitoskin. Vaikka voisi kuvitella, että kyseessä on painava ja kriittinen teos suomen kielen tilanteesta ja sen ehdottomuudesta, on teos mielestäni jotain muuta. Suomen kieli on meille koti – aivan kuten Saarikivi osuvasti muistuttaa – ja siitä on pidettävä huolta. Viimeiset sivut vetivät hiljaiseksi jopa puolisoni. Jos haluat tietää miksi, lue tämä. Ja vaikka et haluaisikaan, lue silti – suomen kielen vuoksi.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli
Teos, 2018
240 sivua

1.12.2018

Marraskuun luetut


Marraskuu on vaihtunut joulukuuksi, vaikka ulkona ei täällä Etelä-Suomessa ole yhtään sen talvisemman näköistä kuin kuukausi sitten. Pakkaspäivistä olemme sentään saaneet nauttia. Blogi ja Instagram ovat olleet valitettavan hiljaisia viime viikkoina, kun arkielämän kiireet ovat ottaneet erävoiton. Opintojen, töiden ja kotikiireiden vastapainona olen kuitenkin lukenut – paljon. Tuntuu, että kaiken hälinän ja hyörinän vastapainoksi on tarvittu aimo annos hiljaisuutta ja joutenoloa. Minulle jälkimmäinen tarkoittaa juurikin lukemista omassa rauhassa. Sen sijaan aikaa ja voimavaroja ei ole juurikaan liiennyt kirjojen kuvaamiselle ja niistä kirjoittamiselle.

Marraskuu oli mieletön lukukuukausi, sillä luin valtavan monipuolisesti kirjallisuutta: kotimaista kaunokirjallisuutta, käännöskirjallisuutta, nuortenkirjallisuutta, sarjakuvateoksen, useita runoteoksia, tietokirjallisuutta... Lisäksi tietysti luin runsaasti lastenkirjallisuutta niin iltasaduiksi kuin milloin missäkin tilanteessa. Lukuähkyä tästä ei suinkaan tullut, vaan pikemminkin syntyi halu lukea lisää ja entistä monipuolisemmin. Heräsi kysymyksiä siitä, mihin vielä voisi perehtyä, mistä oppia lisää, millaisia genrejä löytää. Luettuani Heli Slungaa, Lassi Hyväristä ja Nils-Aslak Valkepäätä syntyi taas uusi palo lyriikkaa kohtaankin. Muutama uusi teos onkin jo odottamassa joulukuuta varten!

Onneksi aivot ovat nyt saaneet tarvitsemansa levon, ja olen jälleen uudella innolla rakentamassa julkaisuja niin tänne blogin puolelle kuin Instaankin. Mikäli joulukuun lukutahti jatkuu tällaisena, jään auttamattomasti jälkeen julkaisujen osalta. Siksi ajattelin tehdä heti joulukuun alkuun ainakin yhden kokoavan kirjoituksen, jossa esittelen useamman teoksen marraskuun luetuista. Tämän lisäksi luvassa on kirjoitus ainakin kuukauden suosikkikirjastani: Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli -teoksesta.

Ja koska on jo joulukuu, on myös aika kirjoittaa joulupukille! Siinä kyllä saattaa käydä niin, että minun kirjeeni voisi lähettää suoraan kirjakauppoihin ja pukin reen vaihtaa rekkoihin. Pitkä lista ja painavia toiveita siis luvassa!

Marraskuun luetut:

Kari Hotakainen: Buster Keaton - elämä ja teot
Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia
Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Emma Donoghue: Huone
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni
Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä
Leïla Slimani: Kehtolaulu
Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli