7.11.2018

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin



Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?

Kun Rafael Donnerin esikoisteos – kirjailijan itsensä omaelämäkerralliseksi esseeksi nimittämä – Ihminen on herkkä eläin (2018, alkuteos Människan är ett känsligt djur, suom. Laura Jänisniemi) julkaistiin, ajattelin etten halua lukea teosta, joka ratsastaa julkisuuteen vain Jörn Donnerin avulla. Tämä päätös piti syksyyn asti, mutta vähitellen, ehkä jo elokuussa alkoi kyteä ajatus siitä, että tähän oli tartuttava. Yksi syy siihen oli teoksen saamat arviot, jotka vaihtelivat äärilaidasta toiseen. En lukenut niitä kovin syvällisesti, mutta pintapuolinenkin tarkastelu osoitti, että kirja herättää tunteita. Pakko lukea siis.

Kirja alkaa esipuheella, jossa Donner pohjustaa teoksen taustaa, antaa lukuohjeita ja yrittää vapauttaa itsensä kritiikiltä – tai ainakin jossain määrin suojautua siltä. Huomasin ärsyyntyväni heti itsemäärittelystä (”Olen nuori, tyhmä ja naiivi - -”), jonka sisältämä itsesääli jollain tavalla romuttaa kaiken sitä edeltävän pateettisen eksistentialistisen pohdinnan. Toisaalta samassa esipuheessa Donner valmistautuu jo saamaansa kritiikkiin kuin hyökäten lukijaa vastaan: ”Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä - -” Mahtipontisten visioiden jälkeen itsesääliin vajoaminen ja sen jälkeen hyökkääminen lukijaa kohtaan yllättää, mutta jollain tavalla myös ärsyttää, jättää vaikutelman siitä, ettei kirjailija ole varma omista ajatuksistaan ja sanoistaan.

Varsinainen sisältö jäsentyy tunteiden ja tunnetilojen mukaan. Donner käsittelee muun muassa heikkoutta ja vahvuutta, yksinäisyyttä ja itsevarmuutta sekä häpeää ja ylpeyttä. Joissakin näissä voidaan nähdä vahvojakin vastakohtapareja, mutta toisaalta suuri osa teoksen tunnetiloista on jollakin tapaa negatiivisia. Kirja ei ole erityisen toiveikas ja valoisa, vaan sisällöltään melko tummasävyinen ja se luotsaa paljon yksinäisyyden ja ahdistuksen varassa. Vaikka esimerkiksi yksinäisyydelle ja miehekkyydelle on teoksessa ihan omat lukunsa, niiden teemat toistuvat läpi kirjan.

Ja kyllä, teoksessa on paljon naiiviutta. On aivan liikaa yleistämistä ja väärienkin faktojen esittämistä. Toisin kuin Donner väittää, väkivallasta ei ole tullut yhä harvinaisempi kieli vuosien mittaan. Ilmeisesti väkivaltarikosten määrä on jonkin verran vähentynyt, mutta esimerkiksi lähisuhdeväkivallan osalta Suomen tilanne on edelleen vakava. Fyysistä väkivaltaa on runsaasti myös koulussa, vaikka sen nimenomaan pitäisi olla lapselle turvallinen ympäristö. Ja kuinka toivoinkaan, että Donner löytäisi tavan käsitellä mainitsemaansa hulluutta kaikella sillä kunnioituksella, jota sekin käsite ansaitsee. Sen sijaan Donner sortuu yleistyksiin ja yksinkertaistuksiin: yhdistää hulluuden väkivaltaisuuteen ja vaarallisuuteen, väittää päässeensä hulluuden ytimeen yhden putkassa vietetyn yön jälkeen. Ja juuri tällaisten sanojen jälkeen hän vetää jälleen maton alta ja kiistää tietävänsä hulluudesta mitään muuta kuin oman kokemuksensa. Toisaalta Donner sanoo, että ”hulluiksi tulevat normaalit ihmiset”, mutta vahvistaa sitten tunnettua mielenterveyshäiriöiden stigmaa jatkamalla: ”- - joihin epäinhimillisyys tarttuu, kunnes he eivät enää itsekään ole inhimillisiä - -

Tämä teos sai minut välillä ärsyyntymään, välillä tuntemaan inhoa. Donner paljastaa häpeilemättä sellaisia hetkiä elämästään, jotka moni muu mielellään piilottaisi maton alle. Hän paljastaa paljon sellaisia ajatuksia, joiden tietää kohtaavan voimakasta kritiikkiä. Ne ajatukset ja hetket eivät monestikaan ole kauniita, kuten kukon tappaminen paljain käsin. Silti hän kirjoitti ne kirjaan, joka julkaistiin sekä ruotsiksi että suomeksi, Suomessa ja ulkomailla. Donner on monella tapaa etuoikeutettu, mikä näkyy hänen elämässään ja ajatuksissaan, myös kirjan tapahtumissa. Se ei kuitenkaan vähennä hänen kokemustensa painoarvoa. Pidän tärkeänä sitä, että nuori mies uskaltaa avata suunsa, kertoa häpeälliset tekonsa, lapsuuden traumansa ja sanoa olevansa mies, joka itkee, joka on myös heikko.

Mieskuvaa tarkastellaankin monelta kantilta suhteessa kertojan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Helsingin Kirjamessujen bloggaajatapaamisen jälkeen kysyin Donnerilta, onko hän saanut miehiltä palautetta kirjasta. Donner kertoi palautteen tulevan lähinnä äideiltä, jotka ostavat kirjaa nuorille pojilleen, mutta muutamia suoria palautteitakin hän on saanu. Vaikuttavimmaksi kokemukseksi Donner kertoi yleisötilaisuuden Malmössä, kun keski-ikäinen mies itki yleisössä läpi haastattelun.

Ihminen on herkkä eläin herätti lukukokemuksen aikana ja sen jälkeenkin runsaasti ajatuksia. Lukuprosessi oli varsin tunnepitoinen, sillä ärsytyksen ja inhon lisäksi huomasin myös nauttivani kirjan etenemisestä paljon. Naiivius, yleistykset ja ajoittainen hajanaisuus eivät muodostuneet esteeksi nauttia kokonaisuudesta. Jätän tietoisesti tässä käsittelemättä sen aiheen, joka kaikkialla muualla on tämän yhteydessä esillä: Jörn Donner. Isän rooli teoksessa on suuri ja vaatisi vähintään oman tekstin tullakseen käsitellyksi kunnolla. Lukukokemuksessa tätä seikkaa ei voi kuitenkaan sivuuttaa, eikä toki tarvitsekaan. Isän ja pojan suhde näyttäytyy niin erikoislaatuisena, että uskon tarttuvani vielä heidän kirjeenvaihdolleen pohjautuvaan Ennen kuin olet poissa -teokseenkin.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee
alkuteos Människan är ett känsligt djur – en självbiografisk essä
suom. Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget, 2018
207 sivua

2 kommenttia:

  1. Kävin juuri tänään kirjastosta hakemassa tämän kirjan kotiin, joskin pienen lukujumitilanteen takia en tiedä milloin pääsee varsinaisesti lukuvuoroon. Esseet kiinnostavat muotona nyt jotenkin erityisesti, samoin Donnerin tietynlainen nuoruudesta kumpuava tapa käsitellä asioita tuo kontrastia siihen, mitä muuta olen lähiaikoina lukenut. Ehkä palaan tämän postauksesikin pariin tarkemmin, kunhan kirjan olen lukenut, saa nähdä ärsyttääkö tai ihastuttaako lopulta samat kohdat kuin sinua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Donnerin ikä ja lähtökohdat omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen tosiaan poikkeavat aika paljon siitä, mihin itsekin tässä olen viime aikoina tottunut. Mielenkiinnolla odotan tunnelmiasi teoksesta!

      Poista