14.11.2018

Emma Donoghue: Huone


Ulkopuolella on kaikkea. Aina kun ajattelen nyt jotain suksien tai saarien tai hissien tai jojojen tai ilotulitusrakettien tapaista minun täytyy muistaa että ne kaikki on todellisia, että ne kaikki on oikeasti olemassa Ulkopuolella. Siitä tulee pää väsyneeksi. Ja ihmiset myös, vauvat palomiehet opettajat murtovarkaat pyhimykset jalkapallonpelaajat ja muut, ne kaikki on oikeasti Ulkopuolella. Minä en kuitenkaan ole, minä ja Äiti ollaan ainoat, jotka ei ole siellä. Ollaanko me silti todellisia?

Muistan hyvin, kuinka vuosina 2006 ja 2008 uutisoitiin sieppauksista ja vuosia kestäneistä vapaudenriistoista Itävallassa. Toiseen näistä tapauksista liittyi oleellisesti myös lasten syntyminen vankeuteen. Tähän synkkään aiheeseen pureutuu riipaisevalla tavalla Emma Donoghuen romaani Huone (Room 2010, suom. 2012).

Romaanin kertojana on viisivuotias Jack-poika, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin maailma – se ainoa paikka, jonka hän on koskaan nähnyt. Vanhaksi Kehnoksi kutsuttu mies on vuosia aiemmin siepannut Jackin äidin ja lukinnut tämän puutarhavajasta rakennettuun bunkkeriin, joka on sekä äänieristetty että raudoituksin vahvistettu. Jack syntyy vankeuteen, ja hänen koko maailmansa rakentuu yhden pienen huoneen varaan. Äiti opettaa poikaansa jo varhain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta todellisen maailman olemassaolon hän paljastaa vasta, kun Jack on täyttänyt viisi vuotta. Sen jälkeen tapahtumat alkavat vyöryä: pakoa suunnitellaan ja sitten siinä myös onnistutaan. Maailma mullistuu, ja Jack joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan todellisen maailman valtavan ärsyketulvan.

Donoghuen romaani on synkkää luettavaa. Viisivuotias kertoja sanoittaa elämäänsä Huoneessa ja havaintojaan omasta maailmankaikkeudestaan. Päivien rytmi on tarkka ja ehdoton: aamiainen ennen kylpyä, liikuntatunnin jälkeen lounas ja päiväunet. Hetkittäin tuntuu siltä kuin olisi itsekin vankina pienessä huoneessa, jonka tunkkaisen ilman ja vuosien aikana pinttyneet hajut voi melkein tuntea nenässään ja silmissään nähdä korkkimaton mustaksi kuluneen juoksukaaren.

 Jack selittää auki havaintojaan ja esineiden ja ilmiöiden kummallisia nimityksiä. Silti suurin osa tekstistä rakentuu äidin ja pojan välisen dialogin varaan. Hetkittäin tästä tuli mieleen Annika Idströmin Veljeni Sebastian (1985), jossa on samankaltainen pikkuvanha lapsikertoja. Toki Idströmin postmoderni romaani poikkeaa monin tavoin tästä realistisuutta tavoittelevasta teoksesta, mutta kertojan poikkeuksellisen ajatusmaailma sekä hyvän ja pahan tematiikka tuovat silti väkisin yhtäläisyyksiä mieleeni. Etenkin kun kertojan oma kuva todellisuudesta on keikahtanut perinpohjaisesti vinksalleen.

Kirja on jaettu useisiin nimikoituihin osiin, mutta pääasiassa se rakentuu aikaan vankeudessa ja aikaan vankeuden jälkeen. Kumpikin näistä jaksoista on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Toisaalta alkuosassa oli paljon toistoa ja hyvin vähän mitään yllättävää, kuten tietysti yhden huoneen sisällä elettävästä elämästä voi olettaakin, mutta silti olisin voinut lukea siitä vielä enemmän. Vapautuminen sen sijaan tuntui käyvän vähän liiankin helposti, nopeasti ja epäuskottavasti. Sen jälkeinen aika oli kuitenkin jälleen mielenkiintoista luettavaa, sillä yhtäkkiä poika, joka oli vankeudessa ollut huomattavan älykäs ja toimintakykyinen, muuttuukin uuden edessä lähes puhekyvyttömäksi ja monilla tavoin kehityksestä jälkeen jääneeksi yksilöksi.

Donoghue kykenee terävästi kuvaamaan monia sellaisia tilanteita, joissa erityksessä kasvaneen lapsen maailmankuva kipeästi törmää todellisuuteen kuten aistiärsykkeiden tulva, erilainen sanasto ja sosiaaliset normit.  Silti poika tuntuu pääsevän liian helpolla. Maailman jäsentyminen käy liian helposti ja luottamuksen rakentuminen tuntuu epäuskottavan nopealta. Ja kuitenkin, teksti veti nopeasti imuunsa ja tarina oli koukuttava. Ehkä se juuri siksi antaa anteeksi niin monta epäuskottavaa ja heppoisesti rakennettua käännettä. Tämä on jälleen niitä teoksia, jotka kulkevat ajatuksissa vielä pitkään lukukokemuksen jälkeen.

Emma Donoghue: Huone
alkuteos Room, 2010
suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2012
325 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti