18.11.2018

3 x runoteos


 
Marraskuussa olen lukenut poikkeuksellisen monipuolisesti kirjallisuuden eri tyyppejä: kotimaista ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, tietokirjaa, sarjakuvia ja runoja. Luen runoutta aika satunnaisesti ja harvoin kokonaista teosta. Ja silloinkin kun luen kokonaisen runokokoelman, palaan usein tuttujen ja turvallisten runoilijoiden teoksiin. Olen jo pitkään pohtinut lyriikkatuntemukseni laajentamista, mutta vasta Helsingin Kirjamessut antoivat tähän lopullisen sysäyksen. Olenkin ehtinyt tässä kuussa lukea jo kolme kokonaista teosta, jotka ovat olleet ihastuttavan erilaisia.

Heli Slungan neljäs runokokoelma Kehtolauluja kuoleville (2018) valvotti minua useampana iltana. Kokoelma sinänsä oli nopeasti luettu, mutta runot kutsuivat minua luokseen yhä uudelleen ja uudelleen. Luin niitä illan hiljaisina hetkinä, kun puoliso oli töissä ja lapset nukkumassa. Teoksen synkkä maailma otti minut todella vahvasti valtaansa, eikä nukkumisesta lopulta meinannut tulla mitään. Täytyy myöntää, että aika harvoin runoteos on niin vetävä, että kirjan imu saa ajantajuni katoamaan. Tämä oli juuri niin vetävä.

”Tänä yönä sinun muotokuvasi maalataan
kasvien mädällä ja tuhkalla
maanteiden mustalla liköörillä
ja lumella”

Tematiikka ja kielikuvat ovat groteskeja ja runojen inhorealismi hetkittäin äärimmilleen vietyä. Syntymän raakuus, lasten viattomuuden tahrautuminen, äitiyden vaatimukset — kaikki kääntyy jo elämän alkulähteillä mustaksi ja synkäksi. Slunga havahduttaa lukijan kerta toisensa jälkeen vastakohtien ja ääripäiden kautta nousevin kielikuvin. On runoja, joissa on pehmeä aloitus ja sitten heti seuraava säe onkin täynnä väkivaltaisia metaforia ja personifikaatioita. Tämän kokoelman runoissa on jotain hyvin samankaltaista kuin Marko Hautalan kauhukirjallisuudessa! Huomaan lukiessani pääseväni juuri tähän samaan tunnelmaan kuin esimerkiksi Kuokkamummo-romaanin kanssa.

Heli Slungan teokset eivät ole minulle ennestään tuttuja, mutta tässä teoksessa esiin nouseva vahva ääni ja varma, yhtenäinen tyyli saa minut todennäköisesti hakeutumaan myös aiemman tuotannon pariin. Tällaisena koukkuna toimi erityisesti teoksen viimeinen, temaattisesti ja tarinallisesti teoksen kokoava runo, jossa voi nähdä viittauksia Aleksis Kiven Sydämeni lauluun ja Eino Leinon Hautalauluun. Näin intertekstuaalisuusfriikkinä tähän olisi ihana palata myöhemmin perusteellisemmin!


Jotakin minun lyriikkasitoutuneisuudestani kertonee se, etten tiennyt tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnosta mitään; en olisi edes muistanut koko palkintoa ilman Helsingin Kirjamessuja. Siellä useaan otteeseen kehuttiin Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -runoteosta (2018), joka tänä vuonna voitti tuon mainitun Tanssiva karhu -palkinnon.

Tuuli ja kissa on ilahduttavan erilainen runoteos kuin ne, joihin yleensä törmää. Tässä ei ole lainkaan kyse irrallisista runoista ja ne jollakin temaattisella tasolla yhteen liittävästä kokoelmasta. Teos on kuin eläinfaabeli, nykyaikainen satu toimeliaasta kissasta ja taustalla vaikuttavasta tuulesta. Tästä syystä lukukokemuskin oli poikkeuksellinen. Runoja ei tavallaan voi lukea yksittäisinä, vaan ne suhteutuvat koko ajan edeltävään tekstiin ja kielikuvat ja symboliikka ikään kuin kertautuvat.

Teos on hyvin monipuolinen sisällöltään. Siinä yhdistyvät niin luontoaiheet kuin poliittisetkin kysymykset. Ja vaikka mukana kulkee koko ajan jonkinlainen tarina, ovat tapahtumat yhtä aikaa eriskummallisia ja absurdeja niin, ettei varsinaista juonta ole lainkaan. Teos hyppelee, aiheet kimpoilevat ja elävät. Se tekee lukemisesta yhtä aikaa mielenkiintoista ja vaikeaa. Lukukokemus oli siis varsin hidas, ja toisinaan saatan vaikeaselkoisuuden ja hitauden takia jättää jonkin runoteoksen lukemisen kesken. Tässä kuitenkin juuri se eriskummallinen, unenomainen maailma kiehtoi – etenkin kun kaiken nivoi yhteen kaunis kieli:
Mietin putoamista: kun gravitaation käy niin kuin kerran käy,
onko parempi lentää tähtiin selin vai avosylin.


Olen lukenut yliopistossa hieman saamen kieltä. Jo silloin mielessäni oli Nils-Aslak Valkeapään lyriikkaan tutustuminen, kun nimi kerta toisensa jälkeen nousi puheeksi saamelaiskulttuurista puhuttaessa. Jälleen kerran kaikki muu on mennyt edelle, ja runoudessakin olen palannut lähinnä Sirkka Turkan tai Uuno Kailaan kaltaisiin kirjoittajiin. Tässäkin Helsingin Kirjamessut laittoi prioriteettilistani uusiksi. Niillas Holmbergin uutta suomenkielistä tuotantoa odotellessa halusin päästä kiinni siihen, mikä häntäkin on innoittanut lyriikan maailmaan. Tämä merkittävä teos on Valkeapään  Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988, suom. 1992).

Miten kuvailisin tätä parhaiten? Sanat tuntuvat jollakin tavalla loppuvan. Tuntuu kuin tätä pitäisi kuvailla kuvin ja melodioin, ei lainkaan sanoin. Teos on kuin laulu. Se on melodinen, sanojen venytykset voi liki kuulla samalla, kun ne lukiessaan näkee. Säkeiden sijoittelu rytmittää lukemista, tuo runon jollakin tavalla kosketukseen iholle. Lukukokemuksesta tulee kokonaisvaltainen, melkein kuin kaiken yhtä aikaa kuulisi, näkisi, tuntisi ja haistaisi.

Valkeapään tapa kuvata luontoa on moninainen ja kaunis; onhan luonnon roolikin runoissa merkittävän suuri. Aurinko kuvataan maailman isänä ja maa elämän äitinä. Näistä lähtokohdista kumpuaa luonnon monipolvinen dialogi, jossa ihminen hakee osaansa ja yhteyttään tähän kaikkeen. Yhtään vähäpätöisempinä ei kuvata turvetta tai kuolleita kasveja, vaan kaikella on osansa, jokaisella tarkka paikkansa.

ja silti
kun lähden
niin ikävä on jättää nämä kaikki

eikä ilmaan
jälkeäkään
kertomaan
minne olen lentänyt
olenko olemassakaan ollut

Tästä huokuu niin päinvastainen tunnelma kuin Slungan kokoelmasta, vaikka kuolemankaan teemoja ei kaihdeta. Tässä on sellaista seesteisyyttä ja maanläheisyyttä, jota on vaikea sanoin tuoda esille. Kuolemastakin huokuu elämän kiertokulun suunnaton rauha. Tähän tahtoo pysähtyä, palata aina vähän taaksepäin, ja melkein tuntea kellahtavansa sammalelle.

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
WSOY, 2018
96 sivua

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia, 2018
84 sivua

Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni
alkuteos Beaivi, áhčážan, 1988
suom. Pekka Sammallahti
DAT, 1992
135 sivua

2 kommenttia:

  1. Olen itsekin lukenut tuon Valkeapään runoteoksen ja tykännyt todella paljon! Pitäisi lukea lisää hänen runoteoksiaan ja tutustua mainitsemaasi Holmbergiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut, että vastaukseni on vähän viivästynyt! Holmberg on juuri allekirjoittanut kustannussopimuksen Gummeruksen kanssa, joten ensi vuonna luvassa on häneltäkin uusi suomeksi käännetty teos! :)

      Poista