3.10.2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta



Alut on tehty paljaudesta, vaaran ja alttiuden suloisuudesta, peloista jotka kerrotaan toiselle kuiskaten, öistä joina unet muuttuvat yhteisiksi iho ihoa vasten.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna intouduin lukemaan kolmanneksen syyskuun kirjasaaliista – mikä ei sinänsä ollut merkittävän paljon, sillä luin yhden romaanin ja esseekokoelman, jota olin lukenut vähitellen kuun puolestavälistä alkaen. Syyskuulle lukutahti oli kuitenkin poikkeuksellisen kova.

Kokonainen romaani oli Riikka Pulkkisen uutuusteos Lasten planeetta (2018), jolta odotin melko paljon, sillä olen pitänyt useista Pulkkisen aiemmista teoksista. Se on yhtä aikaa kertomus avioerosta ja mielenterveyshäiriöistä. Nämä kaksi eri ajassa kulkevaa tarinaa saavat rinnalleen vielä sadun, jota avioeron kohdannut Frederika kertoo lapselleen. Aluksi kirja tuntuukin hieman poukkoilevalta ja hajanaiselta, eikä satu tuntunut kovin koherentilta osalta kokonaisuuden kannalta.

Sivu toisensa jälkeen tarinat kuitenkin syvenivät ja limittyivät toisiinsa ja satuiluakin osasi jo odottaa. Lukukokemusta ehkä häiritsi osittain ajatus siitä, että kyseessä olisi puhdas eroromaani. Ei, sitä Lasten planeetta ei suinkaan ole, vaikka avioerokertomus toimiikin teoksen kehyskertomuksena. Rinnalla kulkee kuitenkin sujuvasti kertomus Frederikan siskon vuosien takaisesta psykoosista, ja satukin tuntuu lopulta melko luontevalta osalta tekstilajien vuoropuhelua.

Frederikan pyrintöjen kannalta oli sääli, ettei hulluus koskaan voi olla kaunista ja hallittua. Se ei koskaan ole minkäänlainen teos. Sitä ei voi käskeä saati muovata. Se on aina likaista ja rääkkyvää, rajatonta, hahmotonta ja lohdutonta.

Mielen hajoaminen ja perheen hajoaminen rinnastuvat taidokkaasti tässä romaanissa. Pulkkinen kykenee uskottavasti kuvaamaan psykoottisen ihmisen ajatusmaailmaa siten, että siitä välittyvät sekä sairastuneen oma kokemus että myöskin läheisten tuntemukset hajanaiselta tuntuvan ajatuksenjuoksun edessä. Perheen hajoamista sen sijaan käsitellään yksipuolisesti, vain perheen äidin näkökulmasta, mikä on toimiva ja tehokas kerronnallinen valinta. Avioeroa ei yritetä selittää dialogisesti tyhjäksi, vääjäämättömäksi ratkaisuksi, vaan se on hiljalleen etenevä prosessi, jota kumpikin tahoillaan työstää tietämättä toistensa ajatuksenjuoksusta juuri muuta kuin sirpaleen sieltä ja särön tuolta.


Pulkkinen käsittelee monipuolisesti avioeroa myös lapsen kannalta: ydinperheen hajoamista, kahden kodin tapoja, uusia leluja ja vanhojen tavaroiden jakamista. Juuri tähän näkökulmaan kohdistuu se muutamaan kertaan mainittu satu, jonka kautta Frederika sanoittaa tapahtumia ja siihen liittyviä tunnetiloja lapselleen. Vaikka ymmärränkin sadunkerronnan roolin tosielämän ja myös kirjan symbolisen tason kannalta, olisi kirja toiminut myös mainiosti ilman satua. Vai olisiko? Toisaalta näen asian myös niin, että satu oli oleellinen väylä äidin ja tyttären uuteen elämään ja merkittävä osa eroon liittyvää surutyötä.

Lasten planeetta on monitasoinen teos, joka olisi syytä lukea kahteen kertaan, jotta sen tematiikka kunnolla aukeaisi. Erityisen paljon pidin psykoosin kuvauksesta, jossa jokainen ajatuksen sirpale ja kummallisten mielleyhtymien ketju oli tuotu taidokkaasti ja uskottavasti esiin. Romaani lähti kuitenkin hieman töksähdellen liikkeelle, enkä ole lainkaan varma, pitäisinkö alusta edes nyt, vaikka tiedän tarinan lähtevän nousuun. Toinen lukukerta saattaa siis tovin odotella vielä, mutta uskon löytäväni tähän monta uutta lähestymistapaa, mikäli vielä teoksen äärelle palaan.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava, 2018.
382 sivua

2 kommenttia:

  1. Pulkkinen on minulle ollut jo pidempään hurjan ristiriitainen kirjailija! Pidin älyttömästi sekä Totta'sta että Iiris Lempivaarasta, mutta esimerkiksi Raja ja edellinen Paras mahdollinen maailma olivat vain lukufloppeja.. :D

    Totesin tämän aiemminkin, mutta tuntuu kuin hän kirjoittaisi noin joka toisen kirjansa minulle ja joka toisen jollekulle aivan muulle, hahah. Tällä logiikalla tämä uusin siis voisi taas toimia, pitäisi ehkä kokeilla! Runsaudesta näissä teoksissa harvoin on pulaa, mutta onneksi Pulkkisella on parhaimmillaan taitoa pitää useampiakin lankoja yhtaikaa käsissään suht taitavasti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse tykkäsin Rajasta, mutta se Lempivaara - kuten jo monesti todettu - nosti karvat pystyyn... :D Paras mahdollinen maailma on vielä lukematta, joten katsotaan mitkä mietteet siitä sitten joskus, kun sen äärelle pääsen. Tuo logiikkasi on kyllä mainio! Toivottavasti se ei petä. :D

      Poista