18.10.2018

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää



Ja huomautan, että juuri tällaisessa paskamaisessa ja turhauttavassa arkielämän kaaoksessa on valintojen paikka. Liikenneruuhkat ja täpötäydet käytävät ja pitkät kassajonot antavat nimittäin ihmiselle aikaa ajatella, ja jos en tee tietoista päätöstä siitä miten ajattelen ja mihin huomioni kiinnitän, niin vedän herneen nenääni ja minulle tulee inhottava olo joka kerran ollessani ruokaostoksilla, koska luontainen peruslähtökohtani kuitenkin on varma tieto siitä, että tämän kaltaiset tilanteet liittyvät aina juuri minuun itseeni, minun nälkääni ja uupumukseeni ja haluuni päästä äkkiä kotiin, ja vaikutelmaksi jää, että kaikki muut ovat ainoastaan tiellä, ja keitä sitä paitsi ovat nämä ihmiset minun tielläni?

Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi vuonna 2012 kokoelman modernin amerikkalaisen kirjallisuuden ohittamattomaksi nimeksi tituleeratun David Foster Wallacen esseitä teoksessa Hauskaa, mutta ei koskaan enää (suom.  Juhani Lindholm). Wallace kuoli vuonna 2008 vain 46-vuotiaana, mutta hän ehti elämänsä aikana kirjoittaa niin romaaneja, novelleja kuin useita esseekokoelmiakin.  Hauskaa, mutta ei koskaan enää on ensimmäinen suomennos Wallacen tuotannosta.

Esseen määrittely ei ole yksiselitteistä ja helppoa. Tieteen termipankki määrittelee esseen lyhyehköksi kirjoitelmaksi tai tutkielmaksi rajatusta aiheesta, mutta samaisessa artikkelissa todetaan, että essee voi yhtä hyvin olla vain muutamien satojen sanojen mittainen kirjoitelma tai jopa tuhatsivuinen tutkielma. Hauskaa, mutta ei koskaan enää sisältää  kuusi esseetä, joista lyhyin on 12-sivuinen valmistujaispuhe Kenyon Collegen opiskelijoille ja pisin lähes 120-sivuinen kuvaus risteilymatkasta Karibialla.

Esseiden pituudet vaihtelevat siis suuresti, mutta samalla tavalla varioivat myös aiheet, joita Wallace esseissään käsittelee: hummerifestivaalit, pornoteollisuus, ajattelun ja valintojen vapaus, tennis, New Yorkin terrori-iskut ja edellä mainittu risteily. Moninaisen aihekirjon kautta Wallace nostaa esille ihmisen egoismia, kaksinaismoralismia ja järjettömyyttä. Hän kuvaa taidokkaasti ja tarkasti absurdeja tilanteita, kuten amerikkalaista aikuisviihdegaalaa, joka rinnastetaan heti esseen ensimmäisissä kappaleissa Oscar-gaalaan. Tämä raju rinnastus ja vastakkainasettelu nostaa hetkittäin karvat inhosta pystyyn, mutta herättää mielenkiinnon juuri siksi, ettei se ole ylistys kummallekaan gaalalle vaan inhorealistinen kuvaus elokuva-alan julmuudesta ja pornoteollisuuden parodiamaisuudesta. Samanlaista otetta löytyy aloitusesseestä Hummereita yllin kyllin, joka kuvaa suurta hummeritapahtumaa, jonka tarkoituksena on osoittaa hummerin terveellisyyttä ja herkullisuutta sekä poistaa sitä ylellisyyden leimaa, jonka hummeri on osakseen saanut. Kehuttuaan tovin hummeria ruokana Wallace siirtyy moraaliseen pohdiskeluun ja kuvaa hummereiden kipuaistimuksia ja erilaisia (ilmeisen kivuliaita ja epäeettisiä) valmistustapoja tälle herkulle.


Erikoiseksi Wallacen esseet tekee suuri alaviitteiden määrä. Ajoittain alaviitteet ovat niin pitkiä, että aukeamalle ei mahdu leipätekstiä lainkaan, kuten sivuilla 174—175, joissa Wallace jatkaa jo edeltävällä aukeamalla alkanutta kuvausta pöytäseurueestaan ja heidän kanssaan käymäänsä keskustelua. Esseiden alaviitteetkin ovat hyvin moninaisia: ne muun muassa selventävät kirjoittajan sanavalintoja, laajentavat aiheen käsittelyä ja välillä esittelevät faktoja aiheesta. Alaviitteiden kautta kirjoittaja käy eräänlaista dialogia oman tekstinsä kanssa, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta tekee lukuprosessista hitaan ja myös melko työlään. Osa viitteistä on jopa hauskoja, mutta useiden kohdalla huomasin ärtyväni, sillä teksti näyttää sekavalta ja tajunnavirtamainen kirjoitus hyppelee alaviitteiden vuoksi entisestään. Omaa lukutapaansa oli pakko muokata, jotta lukukokemus ei olisi ollut liian pirstaleinen.

Mitä esseistä jäi käteen? Pitkiä virkkeitä, vielä pidempiä alaviitteitä ja ajoittain poukkoilevaa tekstiä. Kuitenkin Wallacella on terävät ajatuksensa ja laajat polveilevat pohdintansa, jotka kuljettavat tekstiä vaikeiden moraalistenkin kysymysten äärelle. Lukukokemus jätti jälkeensä hämmennyksen ja toisaalta myös uupumuksen, sillä esseet eivät suinkaan olleet keveitä, ja niiden rakenne teki lukuprosessista vielä tavanomaista työläämmän.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – Esseitä ja argumentteja
Siltala, 2012.
261 sivua
suom. Juhani Lindholm

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti