30.10.2018

Viimeiset messukuulumiset



Nyt Helsingin Kirjamessut ovat jo takanapäin, ja lämmöllä muistelen monipuolista viikonloppua, johon osallistuin ihan itsekseni mutta sunnuntaina myös seitsemänvuotiaan tyttäreni kanssa. Nyt luvassa onkin siis messuviikonlopun viimeiset kuulumiset, joita valitettavasti on hetken joutunut odottelemaan.

Lauantaina pääsin saapumaan paikalle vasta hieman ennen viittä illalla. Tällöin ohjelmistossa oli vielä monta kiinnostavaa esitystä, mutta valitsin seurattavaksi lasten ilmastokeskustelun, jossa Anssi Keränen, Paula Noronen, Antti Nylén ja Ilja Karsikas keskustelivat ilmastoaiheisesta lastenkirjallisuudesta ja siitä, kuinka erilaisiin ilmaston-, luonnon- ja eläinsuojeluaiheisiin tulisi lapsille suunnatussa kirjallisuudessa suhtautua. Tärkeänä nousi esiin se, ettei lasten tule kantaa huolta ja ahdistua näistä asioista. Esimerkiksi ilmastonsuojelua ei tule korostaa ilmastonmuutoksella pelottelun kautta, vaan luoda positiiviset lähtökohdat muutokselle ja ihmisten mahdollisuudelle vaikuttaa maapallon hyvinvointiin.

Tämän jälkeen en ehtinyt enää toiseen paneeliin, sillä kiersin läpi muutamia kustantajia ja sen jälkeen siirryin Teoksen bloggaajatapaamiseen, jossa oli paikalla useita kirjailijoita: Henriikka Tavi, Mirjam Lohi, Rafael Donner, Mikko Piispa, Kati Rapia, JP Pulkkinen, Mia Franck sekä Totuuden jälkeen -teoksen kirjoittajia. Esittelyssä oli siis varsin monipuolinen kattaus kirjoja ja kirjailijoita. Itse olin lukenut näistä vain Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin, josta muuten on piakkoin luvassa kirjoittelua täällä blogissa.

Yksi mielenkiintoisimmista esillä olleista teoksista oli Kati Rapian ja Juha Hurmeen sarjakuvateos Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki, jonka tekoprosessikin on ollut ihastuttavalla tavalla erikoinen. Rapia kertoi tapaamisessa monipuolisesta aineistosta, joka on vaikuttanut teoksen syntyyn ja lopulliseen muotoon. Materiaalina käytettiin paitsi Hurmeen Niemi-romaanin tekstiä myös Sigfrid Aronius Forsiuksen omia tekstejä sekä varsin paksua nivaskaa tuomioistuimen pöytäkirjoja. Runsaan materiaalin käsittelemisessä helpotti se, että Rapia seurueineen päätti roolipelata tämän Forsiuksen kulkeman reitin juuri sellaisena kuin Forsius itse retkikuntineen sen 1600-luvun alussa kulki. Ihastuttavaa!

Tämän jälkeen eksyin jälleen ostoksille ja ihastelin ensimmäistä kertaa vähitellen hiljenevää messuhallia. Oli mahtava kontrasti saapua messuille, kun halli oli täynnä ihmisiä ja tapahtumia, ja lähteä vasta sitten, kun käytävät olivat lähes tyhjentyneet ja halli hiljentymässä. Jollakin kummallisella tavalla juuri se teki suuren vaikutuksen.

Sunnuntai olikin sitten se paljon odotettu lasten päivä. Tällä kertaa mukaan lähti seitsemänvuotias tyttäreni, joka olikin odottanut omaa messupäiväänsä viikon jos toisenkin. Olin tähän mennessä nähnyt lasten oman alueen vain etäisesti, sillä aiempina päivinä minulla ei juuri ollut aikaa käydä tutustumassa alueeseen tarkemmin. Sunnuntaina suuntasimmekin ehti ensimmäisenä sinne. Ja kuinkas sitten kävikään: poistuimme ainoastaan syömään ja muutamaan otteeseen tutkimaan kirjoja ympäri hallia!

Ehdimme nähdä Herra Hakkaraisen, Tatun ja Patun, Supermarsun, Pikkulin ja Muumit. Hahmot olivat kuitenkin vain sivuosassa, sillä tytär hurmioitui monipuolisesta ohjelmistosta ja työpajoista, joita järjestettiin niin Toukola-lavalla kuin näytteilleasettajienkin pisteissä. Päivä alkoikin heti Pulmanpoistopuodin ihmekonekorttipajalla, jossa pääsi loihtimaan koneen avulla itselleen hyvän mielen värssyn ja askartelemaan siitä kortin.


Odotin itse kuvasti kuvittajien Lehtimajaa, mutta en olisi osannut arvata, että juuri siitä tuli tyttäreni lempipaikka koko messuilla. Tytär askarteli unelmiensa kirja -teemalla toteutettuja perhosia ja lehtiä tämän Lehtimajan seiniä koristamaan, mutta lisäksi osallistuimme kuvittajien työpajoihin. Kävimme seuraamassa Nadja Sarellin kuvitustyötä samalla, kun tytär itse askarteli. Lisäksi osallistuimme Sari Airolan ja Réka Királyn työpajoihin, joissa tehtiin lemmikkikuvia ja joulukoristeita. Samaan aikaan saimme seurata kuvittajan omaa työskentelyä, joka oli hypnoottista katsottavaa!

Saimme kuljettaa kotiin kassillisen erilaisia piirustuksia ja askarteluja muistona kivasta messupäivästä, mutta mieleen jäi myös monta muuta toimintaa. Lasten kirjastoauto oli omalle lapselleni ihan uusi kokemus, ja sielläkin olikin hauska vierailla kirjoja tutkimassa! Lisäksi pääsimme seuraamaan Maria Kuutin nukketeatteria ja kuuntelemaan tarinaa Kikattavasta Kakkiaisesta. Ja totta kai, päivä huipentui Tanhupalloon, joka esiintyi Kumpula-lavalla yhdessä karvamadon kanssa.

Lasten oma alue oli tänä vuonna loistavasti suunniteltu ja toteutettu! Siellä oli paljon tekemistä ja hauskaa ohjelmaa, mutta leikin varjolla pääsi tutustumaan myös hyvin tärkeisiin asioihin esimerkiksi Supermarsun lajittelupisteessä. Alue oli riittävän suuri ainakin sunnuntaipäivän vierailijamäärälle, sillä suuresta kävijämäärästä huolimatta koko ajan tuntui siltä, että ympärillä oli tilaa tehdä ja touhuta. Meillä hujahti kuusi ja puoli tuntia ihan huomaamatta, ja tytär olisi mielellään jäänyt messuille koko loppuillaksi! Ja ihan aikuisen näkökulmastakin lasten alue ja sen ohjelmisto oli suunniteltu erittäin toimivaksi, sillä kertaakaan en ehtinyt itsekään kyllästymään alueella vaan löysin jatkuvasti jotain innostavaa ja ihmeellistä. Ja se on oikeasti aika iso asia aikuiselle, joka ei juuri viihdy leikkipuistoissa.

Helsingin Kirjamessut teki tänä vuonna kävijämääräennätyksen, mikä on loistava uutinen. Kirjallisuus kiehtoo ja kiinnostaa, ja se on erittäin tärkeää. Kiitos uudistuksesta ja onnistuneista messuista, Ronja Salmi. Hyvää työtä koko järjestäjätaholta!

27.10.2018

Keskusteluntäyteinen messupäivä nro 2





Eilen tuli vietettyä toinen upea messupäivä Helsingin Kirjamessuilla. Olin jo etukäteen merkinnyt messulehdestä ohjelmaa lähes koko päiväksi, joten tiesin odottaa antoisaa keskustelua ja mielenkiintoisia vieraita. Siksi tässä on myös hirvittävän paljon tekstiä, pahoittelut yliannostuksesta!

Aloitin päivänä Tiedetorilla, jossa tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa haastatteli psykologian ja filosofian opettajaa (ja kirjailijaa) Arno Kotroa, äidinkielen opettajaa Tuula Uusi-Hallilaa sekä Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijaa Hannu Riipistä, joka yhdessä toisen opiskelijan ja Pirjo Hiidenmaan kanssa koosti Tietokirjoja kouluun! -katalogin. Keskustelua käytiin niin nuorten lukutottumuksista, kirjallisuuden opetuksesta kuin niistä hyvistä tietokirjoistakin. Kiinnostavan sisällön lisäksi tämä oli yksi parhaita keskusteluja, joita olen seurannut Kirjamessuilla tähän asti. Se oli sujuva, pysyi aiheessa ja omasi selkeän struktuurin. Se oli siis selvästi suunniteltu 30 minuutin keskusteluksi, vaikka aiheesta toki olisi voinut puhua pidempäänkin.

Seuraavaksi jouduin hieman kamppailemaan, sillä minua kiinnostivat sekä kustannuspuoli että lukemaan innostaminen. Koska lukemaan opettelu ja lukuinnon ylläpitäminen on meidän perheessämme ajankohtainen aihe tällä hetkellä, päädyin kuuntelemaan Riina ja Sami Kaarlaa sekä Miina Supista, jotka Taija Tuomisen haastattelussa kertoivat lukutaipaleensa alussa oleville lapsille suunnatuista kirjoistaan ja siitä, kuinka lukuintoa siitä lähdetään ylläpitämään. Keskustelu kuitenkin oli ehkä enemmän näiden kirjojen tarinoissa ja ideoinnissa kuin siinä, kuinka lukemaan opetteleva lapsi saadaan lukemisesta innostumaan, vaikka sitäkin keskustelussa pohdittiin.

Olin varautunut siihen, että Kallio-lavalla voisi olla jonkin verran tunkua, kun suuntasin kuuntelemaan Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä -kirjan pohjalta käytävää keskustelua sukupuolen moninaisuudesta. Olin väärässä. Siellä ei ollut jonkin verran tunkua vaan niin paljon kuuntelijoita, että jouduin seisomaan lavan laitamilla puolitoista tuntia seuratessani tätä ja tämän jälkeen alkanutta paneelia. Kallion lukiolaiset haastattelivat Pii Anttosta, Kimmo Lustia ja Kaisu Tervosta kirjasta ja yleisesti ottaen sukupuolesta. Kiinnostavaa ja erittäin ajankohtaista pohdintaa sukupuolen käsitteestä, termistöstä yleensä ja siitä, missä menee uteliaisuuden raja, eli mitä saa kysyä.

Yhtä ajankohtainen ja samankaltaisen aiheen parissa pyöri lavan seuraava, tunnin kestänyt paneelikeskustelu Kuka saa määritellä mut?. Keskustelijoina tässä olivat kansanedustaja, media-alan moniottelija Jani Toivola, taiteilija ja psykologi Jaana Pirskanen, kirkon erityisnuorisotyön ohjaaja Mio Kivelä sekä Maiju Ristkari, joka on toinen juuri julkaistun Sukupuolena ihminen -teoksen kirjoittajista. Tunti oli oikein hyvä aika tähän keskusteluun, jossa pohdittiin niin eriarvoisuutta, translakia, itsemääräämisoikeutta kuin ihmisten kohtaamistakin.

Tämän jälkeen olisin halunnut mennä kuuntelemaan Minna Rytisaloa, kun keskustelussa oli hänen uusin romaaninsa Rouva C., mutta nähtyäni valtavan yleisömassan Senaatintori-lavan luona päätinkin muuttaa suunnitelmiani ja pitää lounastauon. Rytisalon teksti on selvästi lumonnut suomalaiset!

Puoli kahdelta olin asemissa seuraamassa, mitä kuuluu runoudelle vuonna 2018. Nuori Voima -lehden päätoimittajan Maaria Ylikankaan haastattelussa olivat Noesis-verkkolehden päätoimittaja V.S. Luoma-aho sekä Tuli & Savu -lehden päätoimittaja Juha-Pekka Kilpiö. Keskustelussa nousi esiin muun muassa käännösrunouden valitettavan huono tilanne, sillä kääntäjiä ja julkaisijoita ei runoudelle juuri löydy, kun puhutaan muusta kuin kotimaisesta runoudesta. Aihepiirien osalta on näkyvissä tietynlainen poliittinen nousu, sillä henkilökohtaisiksi koetut aiheet muuttuvat myös poliittisiksi kannanotoiksi – kuten esimerkiksi keskustelu feminismistä. Osallistujat antoivat kukin myös suosituksensa tänä vuonna julkaistuista runoteoksista, ja suitsutusta osakseen saivat Kaija Rantakarin Koko meren laajuus, Lassi Hyvärisen Tanssiva karhu -palkinnon voittanut teos Tuuli ja kissa sekä Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi. Näihin yritän itsekin ehtiä tutustumaan vielä tänä vuonna.

Runousteemalla jatkettiin päivää, sillä siirryin Kallio-lavalle kuuntelemaan Karri ”Paleface” Miettisen ja Kaisa Happosen haastattelua heidän uudesta teoksestaan Revi se. Tekniikat ovat ihanan armollisia ja helppoja toteuttaa vaikka luokkahuoneessa. Keskustelua kuunnellessa käytiin läpi monenlaisia tunteita, sillä naurulta ei voinut välttyä, kun tekijät kuvailivat erilaisia pieniä vastoinkäymisiä, mutta myös kyyneliä nähtiin, kun Kaisa Happonen liikuttui silminnähden erään kirjakalliolaisen tulkitessa upeasti Revi se -teoksen runoja.

Iltapäivän kiinnostaviin keskusteluihin kuului myös Missä kirja-alalla mennään? -keskustelu, jossa Anne Rutanen haastatteli Gummeruksen toimitusjohtajaa Anna Baijarsia, Kirjakauppaliiton toimitusjohtajaa Laura Karlssonia sekä Suomen Kustannusyhdistyksen johtajaa Sakari Laihoa. Oli ihanaa kuulla, että kirjamyynti on lähtenyt nousuun, ja että monenlaisia muutoksia on alettu ottaa vastaan kirja-alalla. Aiempi äänikirjoja ja digiaikaa koettu vastarinta on jäänyt taakse. Baijars sanoikin osuvasti, ettei kustannusala ole riittävästi rakastanut muutosta. Mielenkiintoista oli myös tieto, ettei kustannusalan liikevaihdosta voi sanoa mitään vielä tässä vaiheessa vuotta, sillä vuoden ainoa sesonki on vasta käynnistynyt toissapäivänä. Mikä tällä hetkellä on kuumaa kirja-alalla? Omakustanteet ovat nousussa ja kiinnostaviksi koetaan muun muassa dystopiat ja autofiktiiviset teokset. Ja kuten kaikki ovat varmasti huomanneet, myös erilaiset tytöille ja pojille suunnatut sankaritarinakirjat ovat kovaa valuuttaa.

Mielenkiintoista pohdintaa heräsi myös Henna Helmi Heinosen ja Katja Lahden keskustelussa Kirjailijan unelmia vai keskiluokan haaveita?, jossa haastattelijana toimi Hannu Harju, sekä Rafael Donnerin haastattelussa. Kummassakin pohdittiin hieman eri näkökulmista ulkopuolisuutta ja etuoikeutusta. Rafael Donneriin palaankin sitten myöhemmin, kun kerron lukemastani Ihminen on herkkä eläin -teoksesta.

Kiinnostavia kielipoliittisia ja toki myös kirjallisuuteen linkittyviä keskusteluja käytiin Tiedetorilla, kun professori Janne Saarikivi keskusteli kirjastaan Suomen kieli ja mieli kirjailija Juha Hurmeen kanssa. Tässä tosin olisin toivonut hieman enemmän puheenvuoroja Saarikivelle itselleen, sillä Hurme oli niin hurmioitunut tästä teoksesta, että oli äänessä enemmän kuin haastateltavansa. Ilahduttavan paljon täällä oli yleisöä! Fennistin sydäntä lämmittää.

Kielipolitiikka-aiheeseen päästiin myös tämän jälkeen, kun olin seuraamassa keskustelua saamen kielestä ja kirjallisuudesta. Toimittaja Helga Westin haastattelussa olivat saamentutkija Johanna Domokos, kirjailija Niillas Holmber sekä saamelaisaktivistina tunnettu Petra Laiti. Tämä oli todella, todella mielenkiintoinen keskustelu, jossa käsiteltiin niin kielipolitiikkaa kuin saamelaiskirjallisuuttakin. Keskustelun päätteeksi osallistujat mainitsivat merkittäviä, itseään koskettaneita saamelaiskirjoja. Merkittäväksi nousivat Nils Aslak Valkeapään Aurinko, isäni -runoteos (Beaivi, áhčážan) sekä Kerttu Vuolabin lastenkirja, jonka mainitseminen nosti hymyn jokaisen osallistujan huulille. Tämä tosiaan oli mielenkiintoinen keskustelu, josta voisi kirjoittaa hyvinkin pitkästi.

Toinen messupäiväni päättyi keskusteluun Kuuntele kirja – äänikirjatrendin äärellä. Keskustelua johti Baba Lybeck ja mukana olivat kirjailijat Riikka Pulkkinen, Henriikka Rönkkönen ja Marko Kilpi sekä Storytelin maajohtaja Mari Wärri. Äänikirjat ovat kasvattaneet erityisesti tänä vuonna suosiotaan ja osaltaan lisänneet lukemista. Samalla kirjojen ikä myös kasvaa, sillä äänikirjoina myös aiempien sesonkien ja myyntikausien kirjat ovat edelleen haluttuja, vaikka ne eivät myisikään enää painettuina kirjoina. Olen tänä vuonna itsekin tutustunut äänikirjojen maailmaan ja pyrin lähiaikoina niistä kirjoittamaan ihan oman tekstinsä.

Varsin tapahtumarikas päivä siis takana! Kotiin päästyäni en juuri muuta jaksanut kuin vetäistä villasukat jalkaan ja käpertyä sohvalle, jossa uni otti vallan. Tänään alkuillasta suuntaan vielä ihan itsekseni messuille ja huomenna on edessä lastenpäivä tyttären kanssa messuillen. 

26.10.2018

Tunnelmia ensimmäiseltä messupäivältä



Eilen vietettiin Helsingin Kirjamessujen ensimmäistä päivää. Ensimmäisen päivän havaintona tietysti oli muutokset lavojen suhteen. Lavat on nimetty Helsingin kaupunginosien mukaan ja hienosti toteutettu! Päälava on ristitty Senaatintoriksi, ja siellä osa katsomosta on toteutettu nousevin penkkirivein, mikä on erittäin toimiva ratkaisu. Näin myös takarivistä näkee lavalle hyvin, ja uskoakseni se myös parantaa jossain määrin kuuluvuutta, sillä katsomon luoma seinämä hiljentää tehokkaasti muualta tulevia ääniä.

Ensimmäinen messupäiväni alkoi avajaisilla ja Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjaolla. Se on kunnianosoitus lukemisen edistämiseksi tehtävästä työstä, ja tänä vuonna palkinnon sai ansaitusti Helmet-lukuhaasteen takaa löytyvä kirjastopedagogi Riikka Utriainen. Mielestäni palkinto meni juuri oikealle henkilölle! Lukuhaastetta on meilläkin suoritettu niin aikuisten kuin vanhemman lapsenkin toimesta.

Tämän palkinnonjaon jälkeen kuljeskelin alueella ja eksyin sitten puolivahingossa Akateemisen Kirjakaupan osastolle kuuntelemaan, kun Karri ”Paleface” Miettinen haastatteli Rähinän jäseniä ja heistä kirjan kirjoittanutta Mikko Aaltosta. Alueella oli melkoisesti mikrofoniongelmia tässä vaiheessa, mutta itse seisoin sen verran lähellä haastateltavia, joten kuulin kohtalaisen hyvin, vaikka ääni kaiuttimista ajoittain häipyikin. Haastattelua oli mielenkiintoista seurata, sillä heräsin itse rap-kulttuuriin juuri Fintelligensin ansiosta vuonna 1999. Sen jälkeen läpi ala-asteen loppuvuosien, yläasteen ja lukion rap-musiikki oli hyvin suuri osa arkeani.


Kello 12 olin Senaatintorilla kuuntelemassa Kirjat, jotka olisin halunnut kirjoittaa -keskustelua, jossa Ronja Salmi haastatteli Riikka Pulkkista ja Juha Itkosta. Pulkkinen ja Itkonen kumpikin ottivat esiin Laura Lindstedin Finlandia-palkitun Oneironin. Keskusteluun nousivat myös muun muassa Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Pulkkinen otti esiin myös vastalukemisen käsitteen ja sen vastustuksen, jota lukija monesti romaania kohtaan tuntee. Hän itse kertoo nykyään yrittävänsä hahmottaa sitä tapaa, jolla romaani kutsuu lukemaan, ja kyseenalaistamaan siten omaa vastustustaan. Tämä oli mielenkiintoinen ajatus, sillä tunnistan tämän vastalukemisen ja vastustuksen kyllä itsessäni.

Olin myös kuuntelemassa Helsinki Poetry Connectionin ja Lukukeskuksen Mun tarina -hankkeen Kyllä nuoretkin lukevat! -keskustelua, jossa pohdittiin erilaisia tapoja lukea ja hyödyntää kulttuuria. Kolme nuorta pohdiskeli omia lukutottumuksiaan ja lukemisen historiaa. Esille nousi muun muassa konkreettiseen kirjaan tarttumisen vaikeus, lukemaan pakottaminen koulussa ja lukumuistot lapsuudesta. Huomasin hieman häiriintyväni, kun haastattelija viittasi Ylen tutkimukseen, joka todellisuudessa ei ole Ylen tutkimus vaan ainoastaan Ylen uutisoima tutkimus lapsuudenkodin kirjamäärän vaikutuksesta lukutaitoon ja muuhun oppimiseen.

Tämän jälkeen olin kuuntelemassa Helsingin Sanomien kirjailijahaastattelua täydellä Senaatintorilla. Haastateltavana oli tällöin Olli Jalonen, jonka keväällä julkaistun Taivaanpallo-romaanin luin taannoin itsekin ja vaikutuin. Keskustelua käytiin muun muassa kirjan kirjoittamiseen johtaneista tapahtumista ja Saint Helenan saaren historiasta. Heräsi myös kysymys siitä, eikö Olli Jalonen viihdy nykyajassa, kun tämäkin romaani sijoittuu niin kauas menneeseen. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä, vaikka olisinkin toivonut kuulevani enemmän pohdintaa itse kirjasta.


Torstaipäivän viimeinen ohjelmanumero omalta osaltani oli keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Helsingin Sanomien toimittajien Arla Kanervan ja Jukka Petäjän haastattelussa olivat kirjailija ja toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen sekä toimittajat Jasmina Amzil ja Renaz Ebrahimin. Keskustelu kesti tunnin ja silti ainakin itsestäni tuntui siltä, että aika loppui kesken. Kulttuurillisen omimisen taustalla on aina vallan epätasapainoa ja lähtökohtaisesti kyse on haastateltavien mukaan siitä, että valtaa omaava henkilö ottaa omakseen jotakin, mikä ei hänelle lähtökohtaisesti kuulu, ja hyötyy siitä. Keskustelussa pohdittiin muun muassa Helene Schjerfbeck -elokuvan suomenkielisyyttä (vaikka taiteilija itse ei juuri suomea puhunut) sekä saamelaisuutta. Keskustelussa mukana ollut Heikkinen on kirjoittanut romaaneja saamelaisuudesta, ja nyt heräsikin kysymys siitä, onko tämä ollut oikeutettua. Amzil ja Ebrahimin nostivat keskusteluun monia tärkeitä näkökulmia eriarvoisuudesta ja pohtivat muun muassa sitä, onko toimittajilla tai kirjailijoilla oikeus kirjoittaa vähemmistöistä, mikäli he eivät itse sellaiseen kuulu.

Varsin ajatuksia herättävä päivä siis takana! Jos olit läsnä messuilla, mikä jäi mieleen? Herääkö ajatuksia kulttuurisesta omimisesta?

Myös muutamia kirjaostoksia tuli tehtyä, mutta taidan esitellä ne yhdellä kertaa Kirjamessujen päätteeksi. Nyt kohti uutta messupäivää!

24.10.2018

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi




Me löysimme toisemme kuin tragedian hahmot: kuin Oidipus ja Iokaste, kuin Kullervo ja hänen sisarensa, kuin Pete ja Kirsi Yhtiökumppaneissa. Yhdessä me vedimme yllemme kirouksen, joka oli salaa kulkenut suvuissamme ties kuinka monenteen polveen. Me realisoimme perinnön, josta maksaisimme veroa korkeimman prosentin mukaan viimeiseen ulosmittaukseen saakka.

Vielä viimeinen paneutuminen romaanin maailmaan ennen loppuviikon Kirjamessuja! Juha Itkosen uutuusromaanin jälkeen minuun jäi haava. Lähipiirini on joutunut kohtaamaan niin kohtukuoleman kuin monenlaisia muitakin vaikeita raskauksia ja pienten lasten sairauksia. Osittain ehkä siksi olen ollut myös kiinnostunut kirjallisuudesta, joka näitä aiheita käsittelee, mutta samalla hieman pelokas, sillä olen herkkä itkemään ja lasten kuolemaa tai vakavaa sairastumista käsittelevät aiheet avaavat poikkeuksetta kyynelkanavani.

Silti – tai ehkä siitä syystä – minun oli vihdoin tartuttava yhteen hyllynlämmittäjään. Olen joskus ostanut kirjakaupan alekorista Tuomas Juntusen esikoisromaanin pelkän takakansitekstin perusteella. Teksti alkaa näin:  Tutkijapariskunta päättää yrittää lasta vuosien pohdinnan jälkeen. Tytär syntyy mutta ehtii elää vain hetken.” Oli itsestään selvää, että Tuntematon lapsi (2016) siirtyi minun lukulistalleni. Siellä se kyllä on ollut valitettavan pitkään, kirjahyllyn ylähyllyllä monen muun teoksen alla. Nyt, Itkosen jättämän vuotavan haavan jälkeen minun oli pakko ottaa teos hyllystä ja uskaltaa sukeltaa tarinaan.

Jos kirja olikin viihtynyt hyllyssäni pitkään koskemattomana, sen lukemiseen ei mennyt kauaa. Vuorokaudessa koko prosessi oli ohi – tai ainakin itse lukeminen. Kirjan herättämiä ajatuksia joudun varmaan pohtimaan paljon pidempään. Ja vaikka tässä on paljon samoja elementtejä kuin Itkosen teoksessa, on näissä kahdessa myös paljon eroavaisuuksia. Itkosen romaanissa ensin on kuolema, jota seuraa elämä. Tässä teoksessa taas ensin on elämä, aivan lyhyt sellainen, jota sitten seuraa kaiken alleen peittävä kuolema.

Tarina kertoo siis kirjallisuudentutkijakertojasta ja tämän puolisosta, jotka ovat saamassa lapsen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta synnytyksen jälkeen paljastuu, että lapsella on geenimutaation aiheuttama harvinainen sairaus. Odotettu ja kaivattu tytär saa mahdollisuuden elää vain hetken, mutta se hetki muuttaa kaiken. On elämä ennen lasta ja lapsen jälkeen, mutta näiltä vanhemmilta puuttuu se, mitä useimmat vanhemmat pitävät itsestäänselvyytenä: jokapäiväinen elämä lapsen kanssa.

Kun autofiktiivisen teoksen kirjoittaa kirjallisuudentutkija, on selvää, että teos on pullollaan mitä moninaisimpia viittauksia kirjallisuuteen. Tuomas Juntunen heijastaa romaaninsa tapahtumia voimakkaasti kirjallisuushistoriaan; Tuntematon lapsi sisältää viittauksia niin antiikin mytologiaan ja Raamattuun kuin kotimaisen kirjallisuuden merkittäviin nimiin, Aleksis Kiveen ja Väinö Linnaan – unohtamatta maailmankirjallisuutta ja poliittista laululyriikkaa. Näiden kautta kertoja muovaa maailmankuvaansa ja asemoi itseään. Kirjoittaja näkee itsessään niin Oidipuksen ja Sisyfoksen kuin tuomion saaneen räätäli Halmeen. Välillä viittaukset ovat todella paikallaan. Ne täydentävät tilanteita ja tunnetiloja, joita kertojan omat sanat eivät enää riitä kuvaamaan. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että viittauksia on jopa hengästyttävän paljon, niihin suorastaan hukkuu.

Vanhemmuuden tarkastelu tämän romaanin kautta on avartavaa. Esimerkiksi Itkonen kirjoittaa lapsen menettämisestä ja vanhemmuudesta ensin kahden, sitten vielä useamman lapsen isänä. Juntusen teoksessa tähän vanhemmuuden ytimeen, lapsiperhearkeen ei koskaan päästä. Arkea ei tule. On odotus, on lapsen lyhyeksi jäävä elämä ja vanhemmuus, jota ei romaanin aikajaksolla pääse toteuttamaan perinteisellä, odotuksenmukaisella tasolla. Tätä tilannetta vasten kertoja heijastelee omia lapsuusmuistojaan, kokemuksiaan vanhemmuudesta ja vanhemmuuden vaatimuksista. Elämän ja kuoleman irvokkuus toistuu tekstissä kerta toisensa jälkeen, kun lapsen menetetyn elämän rinnalle nostetaan parhaan ystävä isä, joka pujotti yöllä köyden kaulaansa ja löytyi aamulla olohuoneesta.

Ja itkulta ei tätäkään lukiessa voi välttyä. Teos koskettaa syvältä, tekee sydämeen haavoja. Lukukokemus on rankka, mutta jälleen kerran tarpeellinen. Teoksen kautta hahmottuu se, kuinka vahvasti me oletamme, että hyvin sujuneen raskauden päätteeksi syntyy terve vauva, alkaa vanhempainvapaa ja aivan uudenlainen vauvaperheen arki. Ja kuitenkin: myös näennäisesti normaali ja ja hyvin sujunut raskaus voi päättyä siihen, että vanhemmat palaavat kotiin ilman lasta ja aloittavat uudenlaisen elämän vanhempina, joiden lapsi ei tule koskaan kotiin.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
WSOY, 2016
304 sivua

22.10.2018

Tärppejä Helsingin Kirjamessuille!




Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille! Nyt onkin syksyn paras viikko edessä, sillä alati kylmenevää ja pimenevää Suomea  pääsee piristämään Helsingin Kirjamessut. Minulla olisi vaikka kuinka monta kirjaa esittelemättä – sekä proosaa, lyriikkaa että lastenkirjallisuuttakin – mutta haluan nyt jakaa ajatuksia Kirjamessujen annista.

Olen itse mukana ainakin torstaina, perjantaina ja sunnuntaina, mutta saatan ehtiä paikalle myös lauantai-illaksi. Sunnuntaina lähden matkaan seitsemänvuotiaan tyttäreni kanssa, joka lähes yhtä innokkaasti on odottanut näitä messuja. Torstain ja perjantain ohjelmatärpit keskittyvät siis omiin kiinnostuksenkohteisiini ja lauantain vinkit ovat ihan yleisiä poimintoja päivän tarjonnasta. Sunnuntain pyhitän lähes kokonaan lasten ohjelmistolle. Kirjamessuilla olisi valtavasti nähtävää, koettavaa ja kuultavaa, eikä kaikkeen valitettavasti voi osallistua ellei hallussa ole Hermionelle suotua ajankääntäjää. Omissa messuriennoissani pyrin yhdistämään proosaa, lyriikkaa, kaunokirjallisuutta, ajankohtaisaiheita, kielitiedettä ja tiedettä yleisesti. Seuraavissa tärpeissä muutamia poimintoja omista messusuunnitelmistani!

Torstaina 25.10. messupäivä alkaa avajaisilla klo 10, jolloin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi ja Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Robert Pence avaavat messut. Tämän jälkeen klo 10.30 olen ehdottomasti seuraamassa Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjakoa. Kyseinen tunnustus jaetaan lukemisen edistämisen hyväksi tehdystä työstä. Kruununhaka-lavalla kello 12 kuullaan Tiedetorin Sankareita ja antisankareita -keskustelu, jossa pohditaan taiteen, urheilun ja populaarikulttuurin tuottamaa sankaruutta. Ammatillisten pohdintojen kautta minua kiinnostaa ehdottomasti myös klo 13.30 Töölö-lavalla alkava Kyllä nuoret lukevat!.  Iltapäivällä klo 15 onkin hektinen aika, sillä haluaisin kuunnella samanaikasesti montaa esitystä. Uskon kuitenkin päätyväni Senaatintori-lavalle kuuntelemaan pohdintaa siitä, saako kirjailija puhua kenen tahansa äänellä ja mihin vedetään kulttuurisen omimisen rajat. Ohjelmistossa tällöin siis HS puheenaihe: kulttuurinen omiminen.

Perjantaina 26.10. minut löytää ensimmäisenä Kruununhaka-lavan luota, jonka ohjelmassa on klo 10.30 Tiedetori: tietokirjavinkkejä nuorille ja opetukseen. Täällä haastattelijana tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa ja monta mielenkiintoista keskustelijaa. Heti tämän jälkeen suunnittelen kipittäväni Töölö-lavalle kuuntelemaan Lukemaan opetteleminen – Miten herättää lukuinto? -keskustelua, joka on kotonamme varsin ajankohtainen asia. Iltapäivällä olen jälleen useiden ohjelmanumeroiden ristipaineessa, sillä haluaisin päästä kuuntelemaan sekä Senaatintori-lavalla klo 13.30 alkavaa Vihapuhe ja itsesensuurin mekanismit -keskustelua että samaan aikaan Töölö-lavalla käytävää runouskeskustelua, kun ohjelmassa on Runous vuonna 2018. Ja jotta kirja-alan ajankohtainen tilanne selviäisi, aion olla paikalla Töölö-lavalla klo 15 kuuntelemassa keskustelua Missä kirja-alalla mennään?.  Vielä alkuillasta minut löytää varmasti Kruununhaka-lavan luota, kun professori Janne Saarikivi on Juha Hurmeen haastateltavana Tiedetori: Suomen kieli ja mieli -ohjelmanumerossa. Heti sen perään jatkuu kielitieteily, sillä erittäin myös on myös vähemmistökieltä ja kieli-identiteettiä tutkaileva keskustelu Saako saman saameksi? klo 17.30 Hakaniemi-lavalla. Ja jotta päivän päättäminen ei kävisi helpoksi, kilpailevat huomiostani Saamelainen nykyrunous meillä ja muualla (klo 18.30 Hakaniemi) ja Kuuntele kirja – äänikirjatrendin äärellä (klo 18.30 Töölö).

Lauantaina 27.10. Kirjamessuilla vietetään Dekkarilauantaita! Sen lisäksi kiinnostavia ovat varmasti Hyvä, paha aggressio – Miksi vihaamme? (klo 12.30 Hakaniemi) ja Suomen Kirjailijaliitto esittää: Kuinka kirjoittaisin sen nyt? (klo 14 Töölö). Lauantaina jaetaan myös upeita kirjallisuuspalkintoja, annetaan vinkkejä kirjailijaksi haaveileville sekä monenlaista pohdiskelua sananvapaudesta, muun muassa vihapuheen sekä Viron että Suomen historian kautta peilaten. Viro ja Suomi – vaikenemisen kerrokset -keskustelu klo 19 Töölö-lavalla kiinnostaa todella paljon! Klo 17 käydään myös mielenkiintoinen keskustelu Hakaniemi-lavalla, kun ohjelmistossa on Lasten ilmastokeskustelu, jossa pohditaan, kuinka lapset voivat oppia ilmaston- ja luonnonsuojelemisesta sekä osallistua omalla toiminnallaan.

Sunnuntai 28.10. on meillä siis lasten messupäivä. Neljävuotiaalle pitkä messupäivä yhden vanhemman kanssa voisi olla turhan raskas, joten näillä näkymin suuntaan ihmettelemään messutarjontaa vain seitsemänvuotiaan tyttäreni kanssa. Toivon ehtiväni silti kuuntelemaan klo 14 Senaatintori-lavalla järjestettävän HS Esikoiset -keskustelun, jossa esitellään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon kaikki finalistit. Mutta tyttären toiveesta aiomme käydä tapaamassa Herra Hakkaraista (klo 10.30 Kumpula), lukukoira Börjeä (klo 12 Kumpula) Tatua ja Patua (klo 13 Kumpula) sekä Tanhupalloa (klo 15.30 Kumpula). Lisäksi ohjelmassa olisi kiinnostavalta kuulostava Pulmanpoistopuodin ihmekonekorttipaja (klo 10.30 Toukola). Piirtämään ja omaa taulua tekemään pääsee myös työpajoissa Kaisan ja Oskarin lempikirja (klo 12.30 Toukola) ja Siri ja erämaan kutsu -piirustuspaja (klo 14.30 Toukola). Sunnuntainakin vielä siis riittää messuilla paljon nähtävää ja koettavaa!

Ohjelmassa on niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että on vaikeaa valita omat suosikkinsa! Vaikeuksia tuotti myös näiden poimintojen tekeminen, jotta en olisi sentään ihan kaikkea omasta messuohjelmastani kirjannut tänne ylös. Löydätkö omat suosikkisi?

20.10.2018

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa




Parvaiz käänsi katseensa Farooqista takaisin kuvaruutuun ja selasi loput valokuvat. Järjestyksen, kauneuden, elämän ja nuoruuden maa. Kalašhnikov toisella olalla, veljen käsi toisella. Se oli toinen planeetta, ja siellä hän olisi aina maasta tullut poika, jonka keuhkot eivät osaisi hengittää sen ihmeellisessä, kauhistuttavassa ilmakehässä.

Nykyajan Antigone. Sitä on Kamila Shamsien taidokas romaani Joka veljeään vihaa (alkuteos Home Fire 2017, suom. 2018, Kristiina Drews) – ja Antigone onkin ollut kirjailijalle tietoinen lähtökohta teoksen kirjoittamiselle. Sofokleen tragedian tunteminen antaa kirjalle syvyyttä eri tavalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä. Tämä teos tekee vaikutuksen siitä huolimatta, vaikka Antigone olisikin lukijalle täysin tuntematon.

Joka veljeään vihaa voitti tänä vuonna Women’s Prize for Fiction -palkinnon, eikä suotta. Se kertoo tarinaa kolmesta pakistanilaistaustaisesta brittisisaruksesta, joita elämä ei ole lempeästi kohdellut. Heidän isänsä lähti jihadistiksi ennen kuin kaksoset Aneeka ja Parvaiz olivat edes syntyneet. Vain sisaruksista vanhimmalla, Ismalla on muistikuvia isästä. He kasvoivat äidin ja isoäidin huomassa, mutta Isma joutui ottamaan vastuuta jo varhain, sillä äidiltä riitti syliä vain Parvaiz-pojalle. Kun myöhemmin äiti ja isoäiti molemmat menehtyivät lyhyen ajan sisään, sisarukset jäivät kolmisin. 

Teos alkaa pisteestä, jossa Isma lähtee tekemään väitöskirjaansa Yhdysvaltoihin ja Aneeka opiskelee lakia Lontoossa. Parvaiz on pienituloinen, musiikkialan urasta haaveileva ja jossain määrin päämäärätön ja syrjäytynyt perheenjäsen. Parvaiz kuitenkin ilmoittaa saaneensa mahdollisuuden lähteä sukulaisten luo Karachiin töihin popmusiikkiohjelman pariin. Parvaiz ei kuitenkaan koskaan päädy Karachiin vaan isänsä jalanjäljissä Syyriaan keskelle kiihkeitä konflikteja.

Tarina etenee jouhevasti, ja useista kertojanäkökulmista huolimatta turhaa toistoa ei ole. Ääneen pääsevät niin sisarukset itse kuin pakistanilaistaustainen sisäministeri ja hänen poikansa. Heti ensimmäisiltä sivuilta aukeaa islaminuskoisen karu arki: mannertenväliset lennot ja niitä seuraavat tuntikausien kuulustelut kansallisuudesta, uskonnosta ja maailmankatsomuksesta. Tarina on yhtä aikaa hyvin nykyaikainen ja silti jollain tavalla ajaton. Skype-puhelut, terrorismiuutisointi, vihapuhe ja sosiaalisen median hektisyys ovat kaikki ajankohtaisia ilmiöitä, jotka linkittävät teoksen sujuvasti nykyaikaan. Samaan aikaan tuntuu, etteivät etenkään terrorismi ja vihapuhe ole vain nykyajan ilmiöitä, kuten Shamsiekin teoksessaan osoittaa. Hän vie lukijaa taidokkaasti eri vuosien tapahtumiin, vilauttaa ilmiön sieltä ja toisen täältä osoittaen asioidenvälisiä yhteyksiä, jotka eivät aina ole ajasta riippuvaisia.




Tästä kirjasta voisi kirjoittaa niin monesta näkökulmasta: suhteesta Antigoneen, ajankuvauksena, uskontoaiheisena teoksena, mies- ja naiskuvien kautta. Shamsie kykenee liittämään eheäksi kokonaisia ihmiskohtalaita, elämän pituisia tarinoita ja muuttamaan ajattomaksi nykyhetken hektisiä tapahtumia. Hänen rauhallinen päämäärätietoisesti etenevä kerrontansa ei sahaa, ei toista ei tahallisesti harhauta lukijaa. Hän tarjoaa ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukijalle mahdollisuuden sukeltaa rotuerottelun, uskonnonvapauden ja yksilön tekemien valintojen ja niiden historiallisten kytkösten tiukkaan syleilyyn.

Tämä kirja pitää otteessaan alusta loppuun, ja minusta tuntuu kuin en olisi halunnut tämän päättyvän ollenkaan. Samaan aikaan toivoin, että tragedia päättyisi ja voisin huokaista helpotuksesta, mutta Shamsien lennokas teksti ja vetävä tarina eivät tahtoneet päästää otteestaan. Erityisen kiitoksen annan teoksen lopulle, joka – Antigoneen draaman kaaresta huolimatta – ei ollut liian ennalta-arvattava, eikä tarina menettänyt intensiteettiään.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
alkuteos Home Fire, 2017
suom. Kristiina Drews
Gummerus, 2018
301 sivua

19.10.2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki





On paljon helpompaa rakastua toiseen ihmiseen kuin rakastaa häntä pitkään, mutta jos siinä onnistuu, jos kumpikaan ei luovuta ja päästään vaikeiden vaiheiden yli, rakkaus muuttuu itse asiassa koko ajan täydemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Rakkaudesta paljastuu tasoja, joita ei osannut edes kuvitella rakkaudessa olevan.”

Juha Itkonen on kirjailija, jonka tuotannosta olen saanut lohtua jo liki 15 vuotta. Tiesin siis heti, kun kuulin uusimmasta teoksesta, että se jättää minuun syvän jäljen. Ja mitä muuta se voisi tehdä? Ihmettä kaikki (2018) on Itkosen uusin romaani, omakohtainen tarina lapsen menettämisestä raskauden puolivälissä ja uudesta raskaudesta, joka sekään ei suju odotetulla tavalla.

Romaanin ensimmäinen osa kuvaa raskautta, jossa sikiökalvoon tullut reikä ja lapsiveden puute uhkaavat vauvan terveyttä jo ennen rakenneultraa. Tätä seuraavat viikkojen epätietoisuus ja pelot, joita nelihenkinen perhe kohtaa. Luin tätä rannalla Kosin auringossa, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Itkonen löytää oikeat sanat kuvaamaan tällaista kaoottisuutta ja kykenee jotenkin kummallisesti jäsentämään eheäksi kokonaisuudeksi pelon täyttämät viikot ja parisuhteen kriisit. Kokeneen kirjailijan varmuudella Itkonen kuljettaa henkilökohtaista tarinaa objektiivisesti, oksentamatta omaa pahaa oloaan ja epävarmuuttaan lukijoiden syliin.


Kirjan toinen osa alkaa yllätyksellä. Menetystä ja suurta surua paetaan Uuteen-Seelantiin, jossa Rose-vaimo kertoo uudesta raskaudesta. Kumpikaan ei ole valmis siihen, pelko ottaa jälleen vallan. Vielä suurempi ja pelottavampi yllätys on se, että Rose odottaa kaksosia. Syksyllä pariskunta joutui luopumaan pienestä tyttärestä, ja nyt pelissä oli peräti kaksi elämää, kaksi sydäntä joiden vuoksi taistella. Ja koska elämä ei ole vain satua ja onnellisia loppuja, moni asia menee vikaan tässäkin. Lopulta perhe löytää itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta.

Ihmettä kaikki on katarttinen romaani, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukija joutuu seuraamaan piinaavan läheltä vanhempana olemisen pelkoja, vanhemmaksi tulemisen epävarmuutta sekä elämän ja kuoleman arvaamattomuutta. Lapsen kuolema herättää tarinan henkilöhahmot pohtimaan utilitaristisia ja uskonnollisia kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan suojaa tai pelasta surun voimalta; ennen niin rationaalinen ja sopusointuinen elämä tuntuukin yhtäkkiä päämäärättömältä ja tututkin ihmiset tuntemattomilta, ulkopuolisilta.



Tämä ei siis ehkä ollut parasta lomalukemista, sillä jouduin kerran jos toisenkin selittelemään kyyneleitäni, mutta tuntui hyvältä lukea tämä teos rauhassa, vailla muuta tehtävää. Sain olla kirjaa varten ja kirja minua varten. Vaikka ennen kaikkea tämä on kirja lapsille, niille syntymättömille ja syntyville, joiden elämä on sattuman ja pienen hiuskarvan varassa, niiden joiden eteen tehdään paljon tärkeää työtä ja joita ei kuitenkaan aina pystytä auttamaan. Juha Itkonen lahjoittaakin koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikoiden Kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Arvostan.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018.
293 sivua

18.10.2018

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää



Ja huomautan, että juuri tällaisessa paskamaisessa ja turhauttavassa arkielämän kaaoksessa on valintojen paikka. Liikenneruuhkat ja täpötäydet käytävät ja pitkät kassajonot antavat nimittäin ihmiselle aikaa ajatella, ja jos en tee tietoista päätöstä siitä miten ajattelen ja mihin huomioni kiinnitän, niin vedän herneen nenääni ja minulle tulee inhottava olo joka kerran ollessani ruokaostoksilla, koska luontainen peruslähtökohtani kuitenkin on varma tieto siitä, että tämän kaltaiset tilanteet liittyvät aina juuri minuun itseeni, minun nälkääni ja uupumukseeni ja haluuni päästä äkkiä kotiin, ja vaikutelmaksi jää, että kaikki muut ovat ainoastaan tiellä, ja keitä sitä paitsi ovat nämä ihmiset minun tielläni?

Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi vuonna 2012 kokoelman modernin amerikkalaisen kirjallisuuden ohittamattomaksi nimeksi tituleeratun David Foster Wallacen esseitä teoksessa Hauskaa, mutta ei koskaan enää (suom.  Juhani Lindholm). Wallace kuoli vuonna 2008 vain 46-vuotiaana, mutta hän ehti elämänsä aikana kirjoittaa niin romaaneja, novelleja kuin useita esseekokoelmiakin.  Hauskaa, mutta ei koskaan enää on ensimmäinen suomennos Wallacen tuotannosta.

Esseen määrittely ei ole yksiselitteistä ja helppoa. Tieteen termipankki määrittelee esseen lyhyehköksi kirjoitelmaksi tai tutkielmaksi rajatusta aiheesta, mutta samaisessa artikkelissa todetaan, että essee voi yhtä hyvin olla vain muutamien satojen sanojen mittainen kirjoitelma tai jopa tuhatsivuinen tutkielma. Hauskaa, mutta ei koskaan enää sisältää  kuusi esseetä, joista lyhyin on 12-sivuinen valmistujaispuhe Kenyon Collegen opiskelijoille ja pisin lähes 120-sivuinen kuvaus risteilymatkasta Karibialla.

Esseiden pituudet vaihtelevat siis suuresti, mutta samalla tavalla varioivat myös aiheet, joita Wallace esseissään käsittelee: hummerifestivaalit, pornoteollisuus, ajattelun ja valintojen vapaus, tennis, New Yorkin terrori-iskut ja edellä mainittu risteily. Moninaisen aihekirjon kautta Wallace nostaa esille ihmisen egoismia, kaksinaismoralismia ja järjettömyyttä. Hän kuvaa taidokkaasti ja tarkasti absurdeja tilanteita, kuten amerikkalaista aikuisviihdegaalaa, joka rinnastetaan heti esseen ensimmäisissä kappaleissa Oscar-gaalaan. Tämä raju rinnastus ja vastakkainasettelu nostaa hetkittäin karvat inhosta pystyyn, mutta herättää mielenkiinnon juuri siksi, ettei se ole ylistys kummallekaan gaalalle vaan inhorealistinen kuvaus elokuva-alan julmuudesta ja pornoteollisuuden parodiamaisuudesta. Samanlaista otetta löytyy aloitusesseestä Hummereita yllin kyllin, joka kuvaa suurta hummeritapahtumaa, jonka tarkoituksena on osoittaa hummerin terveellisyyttä ja herkullisuutta sekä poistaa sitä ylellisyyden leimaa, jonka hummeri on osakseen saanut. Kehuttuaan tovin hummeria ruokana Wallace siirtyy moraaliseen pohdiskeluun ja kuvaa hummereiden kipuaistimuksia ja erilaisia (ilmeisen kivuliaita ja epäeettisiä) valmistustapoja tälle herkulle.


Erikoiseksi Wallacen esseet tekee suuri alaviitteiden määrä. Ajoittain alaviitteet ovat niin pitkiä, että aukeamalle ei mahdu leipätekstiä lainkaan, kuten sivuilla 174—175, joissa Wallace jatkaa jo edeltävällä aukeamalla alkanutta kuvausta pöytäseurueestaan ja heidän kanssaan käymäänsä keskustelua. Esseiden alaviitteetkin ovat hyvin moninaisia: ne muun muassa selventävät kirjoittajan sanavalintoja, laajentavat aiheen käsittelyä ja välillä esittelevät faktoja aiheesta. Alaviitteiden kautta kirjoittaja käy eräänlaista dialogia oman tekstinsä kanssa, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta tekee lukuprosessista hitaan ja myös melko työlään. Osa viitteistä on jopa hauskoja, mutta useiden kohdalla huomasin ärtyväni, sillä teksti näyttää sekavalta ja tajunnavirtamainen kirjoitus hyppelee alaviitteiden vuoksi entisestään. Omaa lukutapaansa oli pakko muokata, jotta lukukokemus ei olisi ollut liian pirstaleinen.

Mitä esseistä jäi käteen? Pitkiä virkkeitä, vielä pidempiä alaviitteitä ja ajoittain poukkoilevaa tekstiä. Kuitenkin Wallacella on terävät ajatuksensa ja laajat polveilevat pohdintansa, jotka kuljettavat tekstiä vaikeiden moraalistenkin kysymysten äärelle. Lukukokemus jätti jälkeensä hämmennyksen ja toisaalta myös uupumuksen, sillä esseet eivät suinkaan olleet keveitä, ja niiden rakenne teki lukuprosessista vielä tavanomaista työläämmän.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – Esseitä ja argumentteja
Siltala, 2012.
261 sivua
suom. Juhani Lindholm

15.10.2018

Arvonta!

Kuva: Messukeskus/Tero Ahonen

ARVONTA PÄÄTTYNYT! Voittaja on Helly, onnea! Toivottavasti nähdään Kirjamessuilla!

Blogi vietti hetken hiljaiseloa, sillä otimme perheeni kanssa varaslähdön syyslomaan viettämällä viikon tuulisella mutta lämpimällä Kosin saarella. Nyt on kuitenkin aika palata arkeen ja viritellä myös blogi syystunnelmiin. Ja mikäs toisikaan syystunnelmaa paremmin kuin vauhdilla lähestyvä syyskauden ykköstapahtuma Helsingin Kirjamessut!

Olen itse lähes joka päivä paikalla kuuntelemassa kiinnostavia esityksiä ja tutkailemassa kirja-alan tarjontaa. Toivoisin, että mahdollisimman moni muukin innostuisi paikalle ja pääsisi kokemaan lukemisen iloa myös paikan päällä. Kirjamessut on siitä ihana tapahtuma, että siellä lukuilon ja -innostuksen voi löytää myös ihan vaivihkaa.

Ainakin yhtenä päivänä aion tutkailla messutarjontaa myös tyttäreni kanssa, jotta pääsen syvemmin käsiksi siihen, mitä kaikkea kirjamessuilla on tarjota lapsille ja lapsenmielisille. Tytär on innoissaan ainakin lukukoira Börjen tapaamisesta, Tanhupallon näkemisestä sekä Tatusta ja Patusta. Itseäni kiinnostaa lasten alueella erityisesti kuvittajien Lehtimaja ja toiminnalliset työpajat.

Aion esitellä menovinkkejä ja messutärppejä tarkemmin ja runsaammin hieman myöhemmin, mutta nyt on arvonnan aika! Olen saanut mahdollisuuden arpoa kaksi yhden päivän lippua Helsingin Kirjamessuille. Lippu oikeuttaa yhteen sisäänpääsyyn valitsemanasi päivänä, ja arvonnan päätyttyä toimitan liput voittajille sähköpostitse. Toinen lippu arvotaan täällä blogissa ja toinen Instagramin puolella. Osallistumisaikaa on lauantaihin 20.10. klo 20.00 asti.

Osallistuaksesi messulipun arvontaan täällä blogissa kommentoi alle, mitä odotat messuilta. Voit kertoa myös oman tärppisi Kirjamessujen ohjelmistosta, joka on luettavissa täällä. Jätä kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Osallistuaksesi myös toisen messulipun arvontaan seuraa blogin Instagram-tiliä @kirjahyllyssa ja toimi siellä olevien ohjeiden mukaan.

Onnea arvontaan, ja toivottavasti tavataan Kirjamessuilla!

3.10.2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta



Alut on tehty paljaudesta, vaaran ja alttiuden suloisuudesta, peloista jotka kerrotaan toiselle kuiskaten, öistä joina unet muuttuvat yhteisiksi iho ihoa vasten.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna intouduin lukemaan kolmanneksen syyskuun kirjasaaliista – mikä ei sinänsä ollut merkittävän paljon, sillä luin yhden romaanin ja esseekokoelman, jota olin lukenut vähitellen kuun puolestavälistä alkaen. Syyskuulle lukutahti oli kuitenkin poikkeuksellisen kova.

Kokonainen romaani oli Riikka Pulkkisen uutuusteos Lasten planeetta (2018), jolta odotin melko paljon, sillä olen pitänyt useista Pulkkisen aiemmista teoksista. Se on yhtä aikaa kertomus avioerosta ja mielenterveyshäiriöistä. Nämä kaksi eri ajassa kulkevaa tarinaa saavat rinnalleen vielä sadun, jota avioeron kohdannut Frederika kertoo lapselleen. Aluksi kirja tuntuukin hieman poukkoilevalta ja hajanaiselta, eikä satu tuntunut kovin koherentilta osalta kokonaisuuden kannalta.

Sivu toisensa jälkeen tarinat kuitenkin syvenivät ja limittyivät toisiinsa ja satuiluakin osasi jo odottaa. Lukukokemusta ehkä häiritsi osittain ajatus siitä, että kyseessä olisi puhdas eroromaani. Ei, sitä Lasten planeetta ei suinkaan ole, vaikka avioerokertomus toimiikin teoksen kehyskertomuksena. Rinnalla kulkee kuitenkin sujuvasti kertomus Frederikan siskon vuosien takaisesta psykoosista, ja satukin tuntuu lopulta melko luontevalta osalta tekstilajien vuoropuhelua.

Frederikan pyrintöjen kannalta oli sääli, ettei hulluus koskaan voi olla kaunista ja hallittua. Se ei koskaan ole minkäänlainen teos. Sitä ei voi käskeä saati muovata. Se on aina likaista ja rääkkyvää, rajatonta, hahmotonta ja lohdutonta.

Mielen hajoaminen ja perheen hajoaminen rinnastuvat taidokkaasti tässä romaanissa. Pulkkinen kykenee uskottavasti kuvaamaan psykoottisen ihmisen ajatusmaailmaa siten, että siitä välittyvät sekä sairastuneen oma kokemus että myöskin läheisten tuntemukset hajanaiselta tuntuvan ajatuksenjuoksun edessä. Perheen hajoamista sen sijaan käsitellään yksipuolisesti, vain perheen äidin näkökulmasta, mikä on toimiva ja tehokas kerronnallinen valinta. Avioeroa ei yritetä selittää dialogisesti tyhjäksi, vääjäämättömäksi ratkaisuksi, vaan se on hiljalleen etenevä prosessi, jota kumpikin tahoillaan työstää tietämättä toistensa ajatuksenjuoksusta juuri muuta kuin sirpaleen sieltä ja särön tuolta.


Pulkkinen käsittelee monipuolisesti avioeroa myös lapsen kannalta: ydinperheen hajoamista, kahden kodin tapoja, uusia leluja ja vanhojen tavaroiden jakamista. Juuri tähän näkökulmaan kohdistuu se muutamaan kertaan mainittu satu, jonka kautta Frederika sanoittaa tapahtumia ja siihen liittyviä tunnetiloja lapselleen. Vaikka ymmärränkin sadunkerronnan roolin tosielämän ja myös kirjan symbolisen tason kannalta, olisi kirja toiminut myös mainiosti ilman satua. Vai olisiko? Toisaalta näen asian myös niin, että satu oli oleellinen väylä äidin ja tyttären uuteen elämään ja merkittävä osa eroon liittyvää surutyötä.

Lasten planeetta on monitasoinen teos, joka olisi syytä lukea kahteen kertaan, jotta sen tematiikka kunnolla aukeaisi. Erityisen paljon pidin psykoosin kuvauksesta, jossa jokainen ajatuksen sirpale ja kummallisten mielleyhtymien ketju oli tuotu taidokkaasti ja uskottavasti esiin. Romaani lähti kuitenkin hieman töksähdellen liikkeelle, enkä ole lainkaan varma, pitäisinkö alusta edes nyt, vaikka tiedän tarinan lähtevän nousuun. Toinen lukukerta saattaa siis tovin odotella vielä, mutta uskon löytäväni tähän monta uutta lähestymistapaa, mikäli vielä teoksen äärelle palaan.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava, 2018.
382 sivua

1.10.2018

Syyskuun luetut



Syyskuu oli työläs kuukausi kaikin puolin. Opinnot alkoivat, ja töitäkin oli riittämiin. Kaiken kiireen keskellä oli hetkittäin vaikea rauhoittua lukemaan, kun tein kahta työtä, kirjoittelin esseitä, kuljetin lapsia harrastuksiin ja juhlimme useampana päivänä kuopuksen neljävuotissyntymäpäiviä. Silti syksyn alkaminen ja päivien viilentyminen on tuntunut hyvältä hellekesän jälkeen. Viikonloppuna laitoimme kesämökin talviteloille, mikä on joka vuosi yhtä aikaa haikeaa ja rauhoittavaa. Veneen kääntäminen sinetöi kuluneen kesän.


Onneksi sitä lukuaikaakin löytyi, vaikkakin vähemmän kuin olin alun perin ajatellut ja toivonut. Luin yhteensä kuusi kirjaa, ja tässä kuussa äänikirjoja ei tullut kuunneltua ainuttakaan. Lukematta jäi myös se aiemmin mainittu kuukauden klassikkoteos (ehdin jo aloittaa Orwellin Vuonna 1984 -teosta, mutta kirjaston lyhytlainat kirivät sen edelle) sekä virolainen kirjallisuus. Omasta hyllystäni löytyy Jaan Krossia ja luin muutaman sivun myös Mihkel Raudin Sininen on sinun taivaasi -dekkaria, mutta kirjaston lyhytlainat oli pakko lukea ensin. Onneksi tässä on koko loppuvuosi – ja tulevatkin vuodet – aikaa lukea niin virolaista kuin muutakin käännöskirjallisuutta. Virolaisesta kirjallisuudesta minulle onkin jo suositeltu Eno Raudin Näpsäkäävät-lastenkirjaa (kiitos Kirjamies!), mutta mielelläni otan vastaan lisää suosituksia!

Lokakuu on mitä mahtavin kirjakuukausi. Ihan pian on jo Turun Kirjamessujen aika, mutta perheemme lomamatkan vuoksi en valitettavasti sinne tänä vuonna pääse. Onneksi kuun viimeisenä viikonloppuna pääsee sitten tutkailemaan Helsingin Kirjamessuja. Kirjamessuista tulee varmasti tässä kuussa vielä ennakkotunnelmia ja kuun lopussa sitten raporttia itse messuista. Ennen messuja aion kuitenkin ottaa osaa Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, johon palaan kyllä vielä useita kertoja tulevina kuukausina. Suunnitelmissa on lukea ainakin Jane Austenin Emma ja Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.


Alla on vielä lista syyskuun luetuista. Lasten planeetasta ja David Foster Wallacen esseekokoelmasta on luvassa kirjoituksia lähipäivinä.

Hannu Mäkelä: Valo – Kertomus rakkaudesta
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Enni Vanhatapio: Absentia
Minna Rytisalo: Rouva C.
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – Esseitä ja argumentteja