2.9.2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa




Hänen muistoissaan taivas on aina sininen. Tasaisen, ehtymättömän sininen niin kauas kuin silmä kantaa. Ei pilven riekaleita, ei yksinäisiä lipuvia pumpuliveneitä, vain puhdas ja sileä taivaankansi, joka kaartuu kaiken ylle kuin sängylle levitetty lakana.
   Siitä hän tietää, etteivät hänen muistonsa ole totta. Ne ovat jonkun toisen kertomaa. Hänen mieleensä istutettuja kuvia päivistä, joita ei koskaan ollut olemassa.”

Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on nähty paljon erilaisia sotakertomuksia, eikä ihme. Olemmehan lyhyen historiamme aikana taistelleet vapaudesta useammankin kerran. Nämä sodat ovat jättäneet jälkiä koko kansaan, ja siksi tarinoita kerrotaan yhä. Tiedän, että toiset ovat jo kyllästyneet erilaisiin sodan kuvauksiin, mutta itse toivon joka kerta löytäväni niistä jonkin uuden lähestymistavan ja näkökulman, jota aiemmat kertojat eivät ole vielä esitelleet.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (2018) on juuri sellainen romaani. Se kertoo Villilähteellä elävän Eevan ja hänen pikkuveljensä Einon elämästä sisällissodan aikana. Kun perheen isä joutuu mukaan sotaan, muu perhe suuntaa Lahteen ja joutuu keskelle mielipuolista sodankäyntiä. Tapahtumia tarkastellaan poikkeuksellisesti lasten näkökulmasta, kunnes tarina siirtyy 50-luvun Lahteen, jossa Eeva muistelee lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan sodan jaloissa. Myös valkoisten puolella taistellut nuorikin saa ääneensä kuuluviin, kun tarinaan tulee mukaan Henrik, jonka elämä vei sodan jälkeen Amerikkaan menneisyyttä pakoon.

Mutta eikö jokaiseen huoneeseen, johon astumme jää aina jotain meistä: sormenjälkiä ja kuollutta ihokudosta, hilsettä ja irronneita hiuksia, hetken väreilevää lämpöä, ajatus, jonka huoneessa ajattelimme, sydämenlyönnit, jotka siellä tunsimme. Ja eikö tästä kaikesta jää jokin jälki? Huoneisiin, hetkiin, elämiin, joiden läpi olemme kulkeneet.”

Pekkolan teksti on pysäyttävää. Kertojavalinnat ovat erittäin onnistuneet ja taidokkaasti rakennetut. Lasten ääni ei juuri ole päässyt kuuluviin aiemmassa sotakirjallisuudessa. Pekkola kuvaa onnistuneesti sodan aiheuttamaa sekasortoa ja hahmotonta kaaosta, jota lapsen on vaikea mielessään jäsentää. Eeva on itsekin vielä lapsi, mutta joutuu uudessa tilanteessa ottamaan vastuuta myös pikkuveljestään Einosta, joka odottaa vain pääsevänsä isän luokse. Äiti on taustalla vielä läsnä, mutta koko ajan heikompana.

Sotaa ei yritetä teoksessa sanoittaa tapahtumien sarjana ja historiallisena kertomuksena, vaan se näyttäytyy lapsen ja nuoren sekasortoisena kokemuksena, mielettömänä maailmana, jonka jäsentäminen on vaikeaa. Eeva ymmärtää enemmän kuin Eino ja yrittää suojella tätä kaikelta ympäröivältä pahalta satujen kautta. Sama mielettömyys ja kyvyttömyys ymmärtää toistuvat vielä 50-luvulla, kun aikuisiksi kasvaneet kertojat pyrkivät jäsentämään kokemaansa.


Eevan rinnassa syttyi lämpö, joka oli kuin uunin hehkua, tasaista, lempeää. Hän kohottautui ylös, oli vielä yö tai varhainen aamu, ulkona pimeää ja pihan hanget tummia lysyyn painuneita hartioita. Eino pihisi vieressä, pieni suu oli jäänyt raolleen kuin unen keskeyttämä lause odottaisi yhä huulilla.”

Kun kirjailijan teksti on yhtä aikaa sekä analyyttista että kauniita ja tuoreita kielikuvia täynnä, teksti soljuu kuin itsestään. Pekkolalla on kyky kertoa tarinaa lapsen ja nuoren näkökulmasta siten, että tapahtumien mielettömyys ja puhdas lapsenusko välittyvät, vaikka tarina samalla kulkee tarkasti eteenpäin tapahtumasta toiseen. Kun keskeisin havainnoija on nuori, jolla on yhä vahvoja yhtymäkohtia lapsuuden huolettomaan maailmaan ja samalla vahva pakko aikuistua, tarinaan syntyy jännite, joka saa lukijankin tuntemaan yhtä aikaa sekä pelkoa että sääliä. Pekkolan kielikuvatkin ovat tuoreita ja konkreettisten aistihavaintojen kautta lukijoille tuttuja, joten ne eivät jää vain kauniiksi sanahelinäksi vaan hahmottuvat arkisen kokemusmaailman kautta.

Huomenna kevät palaa oli elokuun viimeinen romaani omalta osaltani. Sain luettua teoksen loppuun saaressa myöhään perjantai-iltana, ja siitä kuoriutui elokuun paras lukukokemus. Toisaalta se on kivulias kertomus lapsista sodan jaloissa, mutta samalla virkistävä tuulahdus suomalaisten sotaromaanien kiehtovassa joukossa.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava, 2018.
343 sivua

2 kommenttia:

  1. Hmm. Olen ehdottomasti yksi niistä iänikuisen sotakirjallisuuden kyllästyttämistä lukijoista, jonka mielestä Suomessa ei mitään muuta osata tehdä kuin kirjoittaa keskinkertaista kaunoa 1917-1950-lukujen väliseltä ajalta hahah. :D No ehkä hieman kärjistän, mutta tosiaan tuoreus näissä kirjoissa on usein sellainen ominaisuus, jota lähinnä kaiholla haikailee.

    Mutta! Sait nyt kyllä kiinnostumaan tästä kirjasta ehkä sitten kuitenkin! Luulisin suurimman lainaruuhkan menevän muutamassa kuukaudessa ohi, tämän saattaisi jonkin ajan päästä vaikka jo löytääkin kirjaston uutuushyllystä. Kiitos mielenkiintoisen arviosi, saattaa se sieltä ehkä kotiinkin lähteä. :)

    VastaaPoista
  2. Tunnen aika monta kaltaistasi ihmistä, jotka ovat kyllästyneet sota-aiheisiin kotimaisessa kirjollisuudessa. :D Mutta toisaalta, kyllähän me jäsennämme suomalaisuutta ja sukuhistoriaa monesti juuri sotien kautta, joten sikäli ei ole ihmekään, että sama aihepiiri heijastuu myös kirjallisuuteen. Mutta tuokin on kyllä totta, että sotaa käsitellään usein vähän turhankin tutulla kaavalla.

    Hienoa kyllä, että kiinnostuit kirjasta. Toivottavasti raikas näkökulma tavoittaa myös sinut, kun sen aika on. :)

    VastaaPoista