23.9.2018

Enni Vanhatapio: Absentia


Kaisa näkee minut, ja aurinko paistaa vaikka on yö. Asiat ovat väärinpäin ja hyvin. Kunpa tietäisin tapahtuiko kaikki todella vai olenko kuvitellut tämän. Haluaisin kysyä Kaisalta muistaako se saman.”

Syyskuu on ollut työntäyteinen ja hengähdystaukoja on ollut vähänlaisesti. Siksi kirjojakin on tullut luettua tämän vuoden muihin kuukausiin verrattuna hyvin vähän. Onneksi lukuinnostus on sellainen asia, joka pakottaa jossain vaiheessa tarttumaan kirjaan ja makaamaan lattialla pakottaen unohtamaan kaiken muun. Tämä viikonloppu on ollut oikein hyvä esimerkki juuri sellaisesta kaikkivoivasta ajantajun kadottavasta lukuinnostuksesta. Ehkä vähitellen ehdin syventyä paremmin myös muiden blogeihin ja muihin kirjallisuusjuttuihin.



Moni varmasti tietää sen tunteen, kun haluaisi lukea jonkin kirjan heti uudelleen: kirja jättää jälkeensä tunneaaltoja ja herättää kysymyksiä. Enni Vanhatapion esikoisromaani Absentia (2018) on juuri näitä kirjoja. Takakannessa kysytään, mitä tapahtui Kaisa Lindille, ja se sai minut ensin epäileväiseksi. Onko tämä jonkinlainen dekkari? Selailin sivuja ja kiinnostuin. Teksti näytti pirstaleiselta, dialogi erikoiselta ja vaikealta. Tähän oli pakko tarttua.

Kirja sukeltaa Kaisan ja tämän siskon Aavan lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jotka taustoittavat nykyajassa kulkevaa tarinaa. Aava on muuttanut Lontooseen ja tekee parhaansa karistaakseen menneisyyden raskaat vuodet harteiltaan, muokkaa jopa puhetapaansa, jotta vierasperäistä korostusta ei kuulisi. Sitten Lontooseen saapuu Kaisan entinen mies Olavi ja Siiri, heidän lapsensa. Tästä kietoutuu syviin ja synkkiin vesiin sukeltava episodiromaani, jonka rajuja aiheita ei ensimmäisten sivujen perusteella olisi voinut kuvitella.

Absentia ihmetytti ja havahdutteli minua monta kertaa. Oletukset nyrjähtivät aina uudelleen ja uudelleen, kun lukuprosessi eteni. Ei, kirja ei ole dekkari. Ei, se ei myöskään ole kevyesti etenevä naiivi kuvaus päämäärättömistä nuorista, jotka ovat tehneet tietoisen valinnan ja siirtyneet yhteiskunnan laitamille. Naiiveja nuoria siinä kyllä on, niin myös päämäärättömyyttä ja syrjäytymistä. Kaiken tämän lisäksi Vanhatapio kiristää nyörit äärimmilleen ja esittelee lukijalle hurjia väkivallan muotoja ja rajuja mielenterveyden häiriöitä kirjoittaen niistä kuitenkin yhtä lailla puolittain, sanan sieltä toisen täältä mässäilemättä ja leveilemättä. Kauhu ja groteski rakentuvat vähäeleisesti ja silti niin piinaavan realistisesti.


Vanhatapion kirjoitustyyli on omaperäinen ja kaunis. Dialogia on paljon, ja se on riisuttua - niin riisuttua, että puhujia ja vuoronvaihtoja on aika ajoin mahdotonta tavoittaa. Kirjan fragmentaarisuus tekee tapahtumista poukkoilevia mutta seurattavia, muistojen kaltaisia. Teoksessa pohditaankin paljon sitä, mitä ihminen muistaa, millaisia muistikuvia keksii itselleen ja mitä todella on tapahtunut. Kertojat vaihtuvat, tapahtumat liukuvat, hyppivät ja järjestäytyvät uudelleen. Elämä on moniulotteista ja siihen on monta näkökulmaa. Tämä tuodaan taidokkaasti esiin romaanissa, joka ei selittele ja anna valmiita vastauksia.

Enni Vanhatapio: Absentia
Gummerus, 2018.
304 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti