27.9.2018

Minna Rytisalo: Rouva C.




Tämän osa haluan olla, tähän haluan kuulua, niin hän ajatteli, näistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä.

Minna Canthista on julkaistu vuosikymmenten kuluessa useita elämäkertoja, mutta Minna Rytisalo päätti kirjoittaa kaimansa tarinan uudella tavalla. Rouva C. (2018) ei ole elämäkerta vaan historiallinen romaani, jonka taustalla olevaa tarinaa on tietoisesti muuteltu ja elävöitetty, annettu sanat ja ajatukset ihmiselle, joka niitä ei itse itse ole tarinoissaan kertonut. Toki Canthin ajatusmaailmasta tiedämme paljonkin, mutta Rouva C. on arkisempi kuvaus avioliitosta, äitiydestä, ystävyydestä ja naisen elämästä yleensä.

Rytisalon teos on vaikuttava. Se luovii taidokkaasti faktan ja fiktion välimaastossa, luo eteemme elävän mielikuvan siitä naisesta, joka yli sata vuotta sitten teki painokkaasti työtä tasa-arvon eteen. Tämä välittyy teoksesta hienovaraisesti, mutta ponnekkaasti. Minnaa Canthia ei kuvata aktivistina, mutta sen sijaan hän näyttäytyy aktiivisena osallistujana omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Kun muut nuoret naiset avioituvat, he tyytyvät rooleihinsa toimettomina kotirouvina. Tämä kotirouvan malli on Minnalle tuttu jo Kuopion-kodista, jossa äiti kauppiaan rouvana tyytyi hoitamaan perheen, kuten kaikki aiempienkin sukupolvien naiset. Minna itse kuvataan uudisraivaajana, talon suunnittelijana ja rakennuttajana, joka toistuvasti aiheuttaa pahennusta astumalla miehiseen maailmaan, miesten töihin. Sama pahennus on esillä silloin, kun Minna ensimmäisenä suomalaisena sanomalehtinaisena kirjoittaa kantaaottavia tekstejä lehteen.


Minna Canthin realismi on jollakin tavalla tuttua kaikille. Jos on lukenut Canthin teoksia, voi tunnistaa Canthin ajatusmaailman ja kielen myös Rytisalon kielen lomasta. Teksti soljuu tapahtumien läpi ja siellä täällä on viittauksia Canthin teksteihin, jotka kasvavat ajatuksista ja kohtaamisista painetuiksi julkaisuiksi vasta paljon myöhemmin. Kaikkialla tämä kirjan Minna näkee kurjuutta, mutta myös toivon paremmasta ja mahdollisuuden vaikuttaa. Rytisalo pystyy luomaan uskottavan tarinan Canthin naturalismin synnystä, niistä groteskeista kokemuksista, joihin hän luokkayhteiskunnan ylempään kastiin kuuluvana kohtaa.

Canthin tärkeän työn ja poikkeuksellisen ajatusmaailman rinnalle on luontevasti nostettu kertomus ystävyydestä. Canthin ystävänä esitelty Flora Savenius - myöhemmin Wallin - oli vain puoliksi totta, mutta tarinan painoarvoa se ei vähentänyt.  Rytisalo luo todelta tuntuvan ystävyyssuhteen, joka toistuvasti törmää arvojen ja asenteiden erilaisuuteen. Ystävyyden teemaa käsitellään yhtä sujuvasti ja painokkaasti kuin Canthin elämäntyöhön johtavia sattumuksia ja ajatusmalleja. Teos ei siis millään tapaa korosta Canthin roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana vaan tuo esiin sellaisen Minnan, joka mahdollisesti on ollut kaikkien niiden kirjoitusten ja vaikutuspyrkimysten takana. Sellaiseen elämään arkinen ystävyys ja avioliitto kuuluvat merkityksellisinä osina.

Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt.


Maailma on muuttunut Minna Canthin ajoista, mutta yhä vain tasa-arvoasiat niin sukupuolen kuin yhteiskuntaluokankin osalta nousevat esille. Canthin tarina on ajankohtainen ja tuore, mutta samaan aikaan kaunis kertomus menneestä, sopiva sekoitus faktaa ja sepitettyä historiaa. Canthin tärkeän työn ja poikkeuksellisen ajatusmaailman rinnalle on luontevasti nostettu kertomus ystävyyden karikoista.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018.
367 sivua

23.9.2018

Enni Vanhatapio: Absentia


Kaisa näkee minut, ja aurinko paistaa vaikka on yö. Asiat ovat väärinpäin ja hyvin. Kunpa tietäisin tapahtuiko kaikki todella vai olenko kuvitellut tämän. Haluaisin kysyä Kaisalta muistaako se saman.”

Syyskuu on ollut työntäyteinen ja hengähdystaukoja on ollut vähänlaisesti. Siksi kirjojakin on tullut luettua tämän vuoden muihin kuukausiin verrattuna hyvin vähän. Onneksi lukuinnostus on sellainen asia, joka pakottaa jossain vaiheessa tarttumaan kirjaan ja makaamaan lattialla pakottaen unohtamaan kaiken muun. Tämä viikonloppu on ollut oikein hyvä esimerkki juuri sellaisesta kaikkivoivasta ajantajun kadottavasta lukuinnostuksesta. Ehkä vähitellen ehdin syventyä paremmin myös muiden blogeihin ja muihin kirjallisuusjuttuihin.



Moni varmasti tietää sen tunteen, kun haluaisi lukea jonkin kirjan heti uudelleen: kirja jättää jälkeensä tunneaaltoja ja herättää kysymyksiä. Enni Vanhatapion esikoisromaani Absentia (2018) on juuri näitä kirjoja. Takakannessa kysytään, mitä tapahtui Kaisa Lindille, ja se sai minut ensin epäileväiseksi. Onko tämä jonkinlainen dekkari? Selailin sivuja ja kiinnostuin. Teksti näytti pirstaleiselta, dialogi erikoiselta ja vaikealta. Tähän oli pakko tarttua.

Kirja sukeltaa Kaisan ja tämän siskon Aavan lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jotka taustoittavat nykyajassa kulkevaa tarinaa. Aava on muuttanut Lontooseen ja tekee parhaansa karistaakseen menneisyyden raskaat vuodet harteiltaan, muokkaa jopa puhetapaansa, jotta vierasperäistä korostusta ei kuulisi. Sitten Lontooseen saapuu Kaisan entinen mies Olavi ja Siiri, heidän lapsensa. Tästä kietoutuu syviin ja synkkiin vesiin sukeltava episodiromaani, jonka rajuja aiheita ei ensimmäisten sivujen perusteella olisi voinut kuvitella.

Absentia ihmetytti ja havahdutteli minua monta kertaa. Oletukset nyrjähtivät aina uudelleen ja uudelleen, kun lukuprosessi eteni. Ei, kirja ei ole dekkari. Ei, se ei myöskään ole kevyesti etenevä naiivi kuvaus päämäärättömistä nuorista, jotka ovat tehneet tietoisen valinnan ja siirtyneet yhteiskunnan laitamille. Naiiveja nuoria siinä kyllä on, niin myös päämäärättömyyttä ja syrjäytymistä. Kaiken tämän lisäksi Vanhatapio kiristää nyörit äärimmilleen ja esittelee lukijalle hurjia väkivallan muotoja ja rajuja mielenterveyden häiriöitä kirjoittaen niistä kuitenkin yhtä lailla puolittain, sanan sieltä toisen täältä mässäilemättä ja leveilemättä. Kauhu ja groteski rakentuvat vähäeleisesti ja silti niin piinaavan realistisesti.


Vanhatapion kirjoitustyyli on omaperäinen ja kaunis. Dialogia on paljon, ja se on riisuttua - niin riisuttua, että puhujia ja vuoronvaihtoja on aika ajoin mahdotonta tavoittaa. Kirjan fragmentaarisuus tekee tapahtumista poukkoilevia mutta seurattavia, muistojen kaltaisia. Teoksessa pohditaankin paljon sitä, mitä ihminen muistaa, millaisia muistikuvia keksii itselleen ja mitä todella on tapahtunut. Kertojat vaihtuvat, tapahtumat liukuvat, hyppivät ja järjestäytyvät uudelleen. Elämä on moniulotteista ja siihen on monta näkökulmaa. Tämä tuodaan taidokkaasti esiin romaanissa, joka ei selittele ja anna valmiita vastauksia.

Enni Vanhatapio: Absentia
Gummerus, 2018.
304 sivua

16.9.2018

Veera Salmi: Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat



Tämän kiljan luettuasi viisautesi lisääntyy noin 99,9 plosenttisesti, joten pane valmuuden vuoksi joku nalu pään ympälille, ettei se vaan poksahda.”

Veera Salmen uusin teos Puluboi = Agentti NollaBullaBolla ja kamukiemurat (2018) täydentää Puluboi ja Poni -kirjojen sarjaa. Kaikki aiemmin ilmestyneet meillä on jo luettu ja useimmat jopa moneen kertaan. Olemme nähneet myös elokuvan, jota pääsimme ihailemaan kesäkuussa Otavan ennakkonäytökseen. Kun kirja siis ilmestyi ja saimme sen käsiimme, väistyi Harry Potter iltalukemistosta hyvin vauhdilla.

Uusimmassa kirjassa pääosan tosiaan saa Puluboi, tuo eriskummallinen pulu, joka ei sano ärrää, koska sen lausuminen lähentelee kiroilua. Aiemmissa kirjoissa Puluboin ja ihmisystävänsä Ponin (oikealta nimeltään Mai) kerronnat ovat vuorotelleet. Rinnakkaisten kertojien kautta on rakentunut aina monitasoinen ja ehjä kokonaisuus, josta ei ole puuttunut hauskuutta. Puluboi on tarjoillut kirjoissa muun muassa mainoskatkoja (”yksysiysi”) ja tarinoita monenlaisista seikkailuistaan, joihin liittyvät tutkinnot mitä kummallisimmista korkeakouluista.



Tässä kirjassa on paljon hyvää. Ilahdun aina intertekstuaalisista viittauksista – etenkin silloin, kun ne ovat kohderyhmän tasoa. Puluboin tarinaan yhdistellään taidokkaasti ja elävästi tuttuja tarinoita mytologiasta, kansansaduista ja salapoliisiromaaneista. Kirja alkaakin hauskasti feenikslinnusta kertovalla sarjakuvalla, joka heti seuraavalla aukeamalla toistuu Puluboin muuttuessa aiempien kirjojen mustavalkoisesta pulusta värilliseksi. Kirjan sivuille ilmestyy aina aika ajoin myös Kolme pukkia -sadusta tuttu peikko, joka uhkaa syödä niin Puluboin kuin koulukaveritkin. Peikon keljua käytöstä ja lasten pulmia Puluboi taas ratkoo kirjassa salapoliisina – tai agenttina tietysti – yhdessä apurinsa ja uuden ystävänsä Ikivauvan kanssa.

Kuten nimestäkin voi päätellä, kirjan keskeisenä teemana on ystävyys. Salmi nostaa taidokkaasti esille pulmia, joita lapset ystävyyssuhteissaan kohtaavat: mitä tehdä, kun synttärijuhliin eivät mahdukaan kaikki halukkaat tai kun on niin ujo, ettei uskallla lähestyä yhtään potentiaalista ystävää. Kirja on täynnä neuvoja ja ohjeita, mutta kun kertojana on Puluboi, lähestymistapa on tuore. Lukijaa puhutellaan kirjassa toistuvasti ja osallistetaan ongelmanratkaisuun. Pulmiin tarjotaan erilaisia lähestymistapoja, mutta lopulta lasten ääni ratkaisee. Puluboi ja Ikivauva auttavat löytämään ratkaisun, mutta ratkaisu ei koskaan tule ennalta saneltuna toimintamallina, vaan yhdessä aktiivisesti rakennettuna ratkaisuna.

Kirja poikkeaa niin tarinaltaan kuin rakenteeltaankin hyvin paljon aiemmista Puluboin ja Ponin seikkailuista. Merkittävin muutos on Ponin puuttuminen kokonaan. Tyttäreni näki Ponin vilahtavan yhdessä kuvassa ja odotti sen jälkeen koko kirjan, että Poni saapuisi myös. Ei saapunut. Tämä nimittäin ihan oikeasti on Puluboin oma kirja. Siksi tämä kirja ehkä tuntuu poukkoilevan enemmän ja hyppivän tilanteesta toiseen, kun Ponin kronologisesti etenevä tarina ei kuljekaan enää rinnalla. Aiemmista kirjoista tuttuihin mainoksiin on viitattu enää vain etäisesti tässä kirjassa, mutta erilaisia tekstilajeja esitellään sitäkin runsaammin. Opettavaisten tilannekuvausten lisäksi kirjaan mahtuu muun muassa testejä (kuten Suuli peikkotesti) sekä erilaisia toimintaohjeita. Käsienpesuohje oli mielestäni erityisen hauska, vaikka käsien kuivaaminen paperiin, jolla on ensin sulkenut likaisen hanan, onkin eräänlainen asiavirhe.


Puluboin ja Ponin kertomukset ovat ilahduttaneet meillä aina niin lapsia kuin aikuisiakin. Puluboin teksti ei ole kuitenkaan mitään helppolukuista, jos ajatellaan juuri lukemaan oppinutta lasta tai lasta, jolla on lukemisen vaikeutta. Ääneen luettuna silläkään ei onneksi ole merkitystä, sillä lapset selvästi nauttivat kielellisestä leikittelystä ja poikkeavista tekstirakenteista. Aikuista lukijaa tietysti häiritsivät ne muutamat toimitukselliset virheet, joita tekstiin oli päässyt livahtamaan. Lyöntivirheiden lisäksi joukkoon oli päässyt Ikivauvan puhetta ilman ”tlansalaattoli-käännöstä”, mikä erottui tekstistä yllättävän räikeästi.

Kokonaisuutena tämä ei mielestäni yltänyt aivan aikaisempien Puluboin ja Ponin kirjojen tasolle. Tämä jäi hieman hajanaiseksi kokoelmaksi erilaisia tekstityyppejä ja välillä löyhästikin toisiinsa sidottuja tarinoita. Toki kaikissa näissä oli tiettyjä yhdistäviä tekijöitä, mutta huomaan itse kaipaavani taustalle Ponin ehyttä, kronologista tarinaa. Myös lapset odottivat Ponin hyppäävän esiin sivulla millä hyvänsä ja olivat lopussa hieman hämmentyneitä, kun näin ei tapahtunut. Lapset kyllä rakastavat Puluboin ärrättömyyttä, pieruhuumoria ja ”kleisejä” tempauksia, mutta ehkä tässäkin on oleellista tasapaino. Puluboi pääsee loistamaan silloin, kun eläväinen ja poikkeuksellinen kieli sekä tekstilajeilla hulluttelu vuorottelee perinteisen kerronnan kanssa.

On kuitenkin sanottava, että Veera Salmi tietää, kuinka saada lapset nauramaan, ja Emmi Jormalainen osaa vangita värikkäisiin kuvituksin tämän maailman juuri niin hauskana ja ilmeikkäänä kuin tekstiin sopii. Tässä kirjassa juuri visuaalisuus nousi aivan uudelle tasolle. Siitä kiittävät meidän perheessä niin lapset kuin aikuisetkin.

Veera Salmi: Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Otava, 2018.
118 sivua

11.9.2018

Olli Jalonen: Taivaanpallo




Kun puhuu monelle on valittava sanansa niin hienosti että vaikka puhuu kaikille yhtä aikaa on kuitenkin puhuttava sillä lailla eri lailla että yksi kuulee toisella tavalla kuin toinen. Mitä puhuu ääneen muille on rakennettava pienistä korsista ja niistä punottava puhe kasaan mutta ensiksi on tiedettävä tarkalleen oma paikkansa että ketkä ovat keskusteluympyrässä ylempiä.”

Olli Jalosen Taivaanpallo (2018) vie lukijan 1600-luvun loppupuolen Lontooseen ja St. Helenan saarelle. Kertojana on Kuolleenpuun-Angus, siirtolaisperheen poika, joka suorittaa kotisaarellaan St. Helenalla päivästä toiseen tehtävää, jonka kertoo saaneensa suurelta tiedemieheltä, Edmond Halleylta tämän vierailtua saarella ja majoituttua Anguksen perheen kotiin. Tehtävään kuuluvat niin lintujen laskeminen kuin öisen tähtitaivaan tarkkailukin. Nämä tehtävät saavat pienen pojan pohtimaan tiedettä ja uskontoa siinä missä tietämistä ja uskomistakin - etenkin kun perheen lähipiiriin kuuluu saaren pastori, joka kuljettaa poikaa saarella etsimässä merkkejä Raamatun paratiisista.

Tarina alkaa siis St. Helenan saarelta ja etenee verkkaiseen tahtiin. Teksti muistuttaa tajunnanvirtaa pitkine virkkeineen, joissa välimerkkejä on käytetty hyvin säästeliäästi. Tämä teki tekstistä aluksi hyvin raskaan luettavan, sillä tekstiin tottuminen vei aikaa. Kun tottui lukemaan lähes pilkutonta tekstiä ja pitkiä ajatuksenomaisia virkkeitä, teksti alkoi soljua kuin itsestään. Tekstuaalisena erikoispiirteenä voi mainita myös lukujen otsikot, joita Jalonen on keksinyt hyödyntää (ainakin minulle) uudella tavalla. Ne eivät suinkaan kuvaa vain luvun tärkeitä aihepiirejä tai toimi lukijalla vihjeenä tulevista tapahtumista vaan ovat osa tekstiä. Lukujen ensimmäinen virke siis alkaa jo otsikosta, kuten tämän kirjoituksen alimmasta kuvasta voi nähdä.

Jalosen romaani yhdistää taidokkaasti seikkailuromaania ja kasvukertomusta historiallisen romaanin genreen. Fiktio ja fakta sekoittuvat uskottavasti, kun Angus-pojan kasvutarina liitetään yhteen tieteenhistoriaan ja historiallisesti merkittävän Edmond Halleyn elämänvaiheisiin. Jalonen tarjoilee lukijoille seikkailua, surullisia sattumuksia, tiedettä ja avartavan kurkistusaukon lapsen maailmaan. Aikuisten maailma on monin paikoin Angukselle vieras ja käsittämätön, mutta tarkkanäköisesti hän pohtii kohtaamiaan asioita. Romaani sijoittuu aikakaudelle, jolloin tiede on noussut kilpailemaan uskonnon kanssa, mikä näkyy toistuvasti myös Anguksen pohdinnoissa. Samat teemat tiedosta ja uskomuksista heijastuvat vahvasti myös nykypäivään. ”Tieto leviää niin kuin mutapaakku värjää veden.”

Myös näkemisellä on merkittävä osa romaanissa. Vuodet araukarian oksalla keikkuen ja taivasta tarkkaillen ovat kehittäneet Anguksen näkökykyä niin, että tämä näkee paljain silmin tarkemmin kuin moni laivan miehistöstä kaukoputkenkaan avulla. Yhtä tarkkanäköisesti Angus tarkastelee myös ympäristöään ja muita ihmisiä, pohdiskellen heidän motiivejaan ja tarpeitaan. Usein Angus  pyrkii toiminnallaan vastaamaan näihin tarpeisiin ja odotuksiin ennen kuin niitä ääneen lausutaan. Tämä tarkkanäköisyys mahdollistaa monitasoisen pohdinnan elämän suurista kysymyksistä, mutta lapsikertojan tiedon vähyys ja toisaalta myös naiivius jättää paljon myös lukijan pohdittavaksi.


Taivaanpallo peilaa nykypäivän tärkeitä teemoja historian kautta. Se herättää kysymyksiä, ajatuksia ja valtavan tiedonjanon. Alkukankeus tekstin kanssa aiheutti sen, että moni romaani kiri tämän ohi. Luin luvun silloin, toisen tällöin, ja vähitellen totuin tekstiin. Pitkäjänteisyys kannatti, sillä tämä romaani palkitsi syvällisyydellään.

ON PALJON ASIOITA
joista harva tietää. Olen huomannut sen niin monta kertaa että olen alkanut ihmetellä miten ihmiset pystyvät elämään ilman tietämistä. Eivät he osaa laskea edes päivien määrää oikein.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Otava, 2018.
461 sivua

6.9.2018

Hannu Mäkelä: Valo - Kertomus rakkaudesta



"Kuin huomaamatta toinen alkoi olla osa itseä ja itse osa toista. Toiselle haluaa antaa myös itseä enemmän. Rakkautta sekin, vieläpä millaista. Varsinkin tällainen tunne kantaa elämää ja pitää ihmistä hengissä, tukee pahoissakin paikoissa, vaikeina hetkinä, kuten voin nyt sanoa. Sen huomaa parhaiten vasta kun sitä ei ole, kun toinen katoaa."

Hannu Mäkelän uusin romaani Valo - Kertomus rakkaudesta (2018) on omaelämäkerrallinen teos ja nimensä mukaisesti rakkaustarina, jossa Mäkelä käy läpi puolisonsa Svetlana Aksjonovan kuolemaa sekä heidän yhteistä elämäänsä. Tarina alkaa pariskunnan tapaamisesta ja etenee verkkaisesti. Alku on eräänlaista ihmettelyä, vähitellen vilkastuvaa viestittelyä, jolla ei vielä ole selkeää tavoitetta. Viestit kulkevat puolin ja toisin, mikä elävöittää myös tekstiä, sillä sähköpostiviestit jaksottavat Mäkelän kertomusta ja tuovat myös Svetan - kuten Mäkelä puolisoaan kutsuu - ääneen kuuluviin.

Vähitellen tarina etenee ja kahden aikuisen suhde syvenee. Ensimmäistä tapaamista seuraa toinen, ja lopulta myös Svetan lapset kulkevat Pietarista Lohjalle ja takaisin. Mäkelä kuvaa eläväisesti myös vierailujaan Venäjällä. Kulttuurikokemukset ja ympäristön kuvaukset ovat aitoja ja mielenkiintoisia. Venäjä kiehtoo minua kovasti, vaikka en olekaan siellä vielä käynyt, joten huomaan innostuvani juuri näistä erilaisista maan tapojen ja ympäristön kuvauksista.



Loppua kohti tapahtumat etenevät melko hurjalla tavalla, vaikka Mäkelä ei tekstissä irrottelekaan kielellisillä valinnoilla tai retostele tapahtumilla. Kerronta on rehellistä ja suoraa, tunteiden kuvaus avointa. Kaikki on ilmaistu selkeästi ja yksinkertaisesti ilman kielikuvilla maalailua tai lyyrisiä tunteenpurkauksia. Lopulta juuri se tekee tekstistä todella henkilökohtaista ja tunteikasta. Mäkelä kuvaa tuntemuksiaan ja tapahtumiaan tarkasti, kuvaa vaimoaan kauniisti ja raottaa yksityisyyden verhoa hienovaraisesti ja silti hyvin avoimesti.

Luin teoksen jo syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna, mutta ajatusten prosessointi on vienyt aikaa. Jostain syystä juuri tämä oli sellainen teos, jonka jälkeen olen joutunut pysähtymään ja pohdiskelemaan - toisaalta kirjallisuutta mutta myös elämää yleensä. Alkuviikon hektisyys on vaikuttanut omaan intooni tarttua kesken olevaan Taivaanpalloon, jonka edelle tämä teos laina-aikansa vuoksi kiri, mutta ajatukseni ovat risteilleet vahvasti myös teoksen teemoissa, joten hiljaisempi viikko on ollut paikallaan tätä prosessoidessa.

Hannu Mäkelä: Valo - Kertomus rakkaudesta
Kirjapaja, 2018.
312 sivua

2.9.2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa




Hänen muistoissaan taivas on aina sininen. Tasaisen, ehtymättömän sininen niin kauas kuin silmä kantaa. Ei pilven riekaleita, ei yksinäisiä lipuvia pumpuliveneitä, vain puhdas ja sileä taivaankansi, joka kaartuu kaiken ylle kuin sängylle levitetty lakana.
   Siitä hän tietää, etteivät hänen muistonsa ole totta. Ne ovat jonkun toisen kertomaa. Hänen mieleensä istutettuja kuvia päivistä, joita ei koskaan ollut olemassa.”

Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on nähty paljon erilaisia sotakertomuksia, eikä ihme. Olemmehan lyhyen historiamme aikana taistelleet vapaudesta useammankin kerran. Nämä sodat ovat jättäneet jälkiä koko kansaan, ja siksi tarinoita kerrotaan yhä. Tiedän, että toiset ovat jo kyllästyneet erilaisiin sodan kuvauksiin, mutta itse toivon joka kerta löytäväni niistä jonkin uuden lähestymistavan ja näkökulman, jota aiemmat kertojat eivät ole vielä esitelleet.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (2018) on juuri sellainen romaani. Se kertoo Villilähteellä elävän Eevan ja hänen pikkuveljensä Einon elämästä sisällissodan aikana. Kun perheen isä joutuu mukaan sotaan, muu perhe suuntaa Lahteen ja joutuu keskelle mielipuolista sodankäyntiä. Tapahtumia tarkastellaan poikkeuksellisesti lasten näkökulmasta, kunnes tarina siirtyy 50-luvun Lahteen, jossa Eeva muistelee lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan sodan jaloissa. Myös valkoisten puolella taistellut nuorikin saa ääneensä kuuluviin, kun tarinaan tulee mukaan Henrik, jonka elämä vei sodan jälkeen Amerikkaan menneisyyttä pakoon.

Mutta eikö jokaiseen huoneeseen, johon astumme jää aina jotain meistä: sormenjälkiä ja kuollutta ihokudosta, hilsettä ja irronneita hiuksia, hetken väreilevää lämpöä, ajatus, jonka huoneessa ajattelimme, sydämenlyönnit, jotka siellä tunsimme. Ja eikö tästä kaikesta jää jokin jälki? Huoneisiin, hetkiin, elämiin, joiden läpi olemme kulkeneet.”

Pekkolan teksti on pysäyttävää. Kertojavalinnat ovat erittäin onnistuneet ja taidokkaasti rakennetut. Lasten ääni ei juuri ole päässyt kuuluviin aiemmassa sotakirjallisuudessa. Pekkola kuvaa onnistuneesti sodan aiheuttamaa sekasortoa ja hahmotonta kaaosta, jota lapsen on vaikea mielessään jäsentää. Eeva on itsekin vielä lapsi, mutta joutuu uudessa tilanteessa ottamaan vastuuta myös pikkuveljestään Einosta, joka odottaa vain pääsevänsä isän luokse. Äiti on taustalla vielä läsnä, mutta koko ajan heikompana.

Sotaa ei yritetä teoksessa sanoittaa tapahtumien sarjana ja historiallisena kertomuksena, vaan se näyttäytyy lapsen ja nuoren sekasortoisena kokemuksena, mielettömänä maailmana, jonka jäsentäminen on vaikeaa. Eeva ymmärtää enemmän kuin Eino ja yrittää suojella tätä kaikelta ympäröivältä pahalta satujen kautta. Sama mielettömyys ja kyvyttömyys ymmärtää toistuvat vielä 50-luvulla, kun aikuisiksi kasvaneet kertojat pyrkivät jäsentämään kokemaansa.


Eevan rinnassa syttyi lämpö, joka oli kuin uunin hehkua, tasaista, lempeää. Hän kohottautui ylös, oli vielä yö tai varhainen aamu, ulkona pimeää ja pihan hanget tummia lysyyn painuneita hartioita. Eino pihisi vieressä, pieni suu oli jäänyt raolleen kuin unen keskeyttämä lause odottaisi yhä huulilla.”

Kun kirjailijan teksti on yhtä aikaa sekä analyyttista että kauniita ja tuoreita kielikuvia täynnä, teksti soljuu kuin itsestään. Pekkolalla on kyky kertoa tarinaa lapsen ja nuoren näkökulmasta siten, että tapahtumien mielettömyys ja puhdas lapsenusko välittyvät, vaikka tarina samalla kulkee tarkasti eteenpäin tapahtumasta toiseen. Kun keskeisin havainnoija on nuori, jolla on yhä vahvoja yhtymäkohtia lapsuuden huolettomaan maailmaan ja samalla vahva pakko aikuistua, tarinaan syntyy jännite, joka saa lukijankin tuntemaan yhtä aikaa sekä pelkoa että sääliä. Pekkolan kielikuvatkin ovat tuoreita ja konkreettisten aistihavaintojen kautta lukijoille tuttuja, joten ne eivät jää vain kauniiksi sanahelinäksi vaan hahmottuvat arkisen kokemusmaailman kautta.

Huomenna kevät palaa oli elokuun viimeinen romaani omalta osaltani. Sain luettua teoksen loppuun saaressa myöhään perjantai-iltana, ja siitä kuoriutui elokuun paras lukukokemus. Toisaalta se on kivulias kertomus lapsista sodan jaloissa, mutta samalla virkistävä tuulahdus suomalaisten sotaromaanien kiehtovassa joukossa.

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava, 2018.
343 sivua