30.8.2018

Ina Westman: Henkien saari




Nämä ihmiset, heidän mystinen rakkautensa myrskyävään ja arvaamattomaan mereen, muutos, joka heissä tapahtui kun he astuivat saareen, oli minulle uutta ja vierasta.

Ina Westmanin romaani Henkien saari (2018) kiehtoi minua heti, kun ensimmäisen kerran siitä kuulin. Sen mystinen nimi, monipolvinen kuvaus ja kaunis kansi vetivät minua vahvasti puoleensa. Harmikseni sitä ei kuitenkaan saanut kirjastosta, joten päätin lukea sen e-kirjana, vaikka en yleisesti ottaen tykkää lukea e-kirjoja. (E-kirjoista ja äänikirjoista tulossa asiaa myöhemmin!)

Kirja kertoo Emmasta ja Joelista, jotka viettävät kesää saaressa lapsensa Fannin kanssa. Saaressa on myös omissa oloissaan viihtyvä isoisä, joka Emman tavoin näkee henkiä. Emma on ollut onnettomuudessa, josta muistona on arpi päässä. Moni muu asia sitten onkin pyyhkiytynyt mielestä. Pikku hiljaa Emman muistot kuitenkin palaavat, ja teos saa uuden sävyn. Kertojina ovat sekä Emma, Joel että Fanni, joista kukin hahmottaa maailmaa ja perheen elämää omalla tavallaan. Kaikki tämä peilataan yhteiskunnan ja maapallon nykytilaan niin sotien, kehitysmaiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta.

Ensin minusta tuntui siltä, että tähän romaaniin on tuotu aivan liian paljon asiaa: Emman onnettomuus ja muistinmenetys, henget, ilmastonmuutos, parisuhde, vanhemmuus, adoptointi... Kesti pitkään ennen kuin tarinasta ja sen keskeisistä teemoista todella sai kiinni. Mutta toisaalta se ehkä on tarkoituskin teoksessa, joka käsittelee maapallon ja ihmiskunnan hyvinvointia ja häikäilemätöntä kuilua länsimaiden ja kehitysmaiden välillä. Sellaiset asiat eivät ole pieniä, helppoja ja yksioikoisesti selitettävissä.

Tarinan yksi suurista linjoista näyttää olevan vanhemmuus ja se, miten omat lapsuuden kokemukset vaikuttavat kykyyn ja haluun toimia vanhempana. Teoksessa käsitellään niin Emman kuin Joelinkin lapsuutta ja kummankin tapoja olla vanhempi Fannille. Vanhemmuus, lapsettomuus ja oikeus lapseen ovatkin tässä monella tapaa isoja kysymyksiä. Myös Fanni pohtii näitä tahollaan, etenkin isoisän kanssa. Isoisästä muodostuikin varsin tärkeä hahmo tarinan edetessä.

Vaikka toisaalta haluaisin kovasti kehua tätä teosta, sillä pidin siitä, kuinka se rakentui pienistä pirstaleisista palasista kohti kaunista ja yllättävää loppua, en silti pääse irti siitä alun sekavuudesta. Kun aihealueena ovat muun muassa maailman nykytila ja ihmiskunnan eriarvoisuus, on aihetta varsin vaikea käsitellä johdonmukaisesti. Silti minusta tuntuu, että 240 sivua oli näin suurelle kokonaisuudelle aivan liian pieni sivumäärä. Ajoittain myös ilmastonmuutosviittaukset ja kasvisruoan peräänkuuluttaminen tuntuivat niin kovin irrallisilta ja väkinäisiltä, vaikka niillä olikin tärkeä roolinsa.

Parasta antia Westmanin teoksessa olivat isoisä ja saaristoelämä, jotka oli kuvattu taidokkaasti tovejanssonmaisella tavall. Westmanilla on kyky kuvata ympäristöä ja tunnelmaa kauniilla sanankäänteillä.

Ina Westman: Henkien saari
Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2018.
240 sivua
Luettu e-kirjana Storytelin kautta.

28.8.2018

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina: novelleja



Kun kuulin Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamasta novellikokoelmasta Tusina (2018), olin samalla sekä innoissani että hieman epäluuloinen. Innoissani siksi, että novellikokoelmalla on mahdollisuudet vaikka mihin, ja epäileväinen siksi, etteivät kokoelmat välttämättä hyödynnä kaikkea sitä potentiaalia, mihin niillä olisi mahdollisuus.

Tusina on siis ennen kaikkea nuorille suunnattu novellikokoelma, joka on suunniteltu siten, että sitä voidaan hyödyntää myös opetuksessa. Hyvin rakennetun ja harkitun kokonaisuuden lisäksi siitä on tarjolla ilmaiseksi ladattava opettajien oheismateriaali, jonka avulla novelleja voidaan analysoida ja myös harjoitella erilaisten tekstin tuottamista.

Teokseen on koottu yhteensä kaksitoista novellia eri kirjoittajilta. Tämä on rikkaus, sillä eri kirjoittajien kautta erilaiset kertojaäänet ja tyylit tulevat varmemmin esiin. Tusinan kirjoittajavalinnat ovat erittäin onnistuneet, aivan kuten heidän tuottamat tekstinsäkin. Novelleissa on huomioitu erittäin hyvin myös erilaiset lukijat ja lukutilanteet, sillä valittavana on niin lyhyitä kuin pidempiäkin novelleja, jotka eivät ole keskenään samanlaisia.


Novellien ja kirjoittajien monipuolisuus on ehdottomasti rikkaus. Ennen omaa lukukokemustani selasin kokoelman läpi ja innostuin valtavasti. Jo nopealla vilkaisulla näki, että tekstilajeja on hyödynnetty monipuolisesti ja kaunokirjallisuuden rajoja kyseenalaistetaan. Nuorten kanssa on aina mielenkiintoista pohtia, missä menee erilaisten tekstilajien raja. Tähän teokseen on onnistuttu sisällyttämään pelkän dialogin varaan rakennettu novelli sekä tekstejä, jotka eivät ensisilmäyksellä vaikuta lainkaan kaunokirjallisuudelta. Novelleista löytyy sairauskertomustekstiä ja keskustelupalstaviestittelyä, jotka eivät ensimmäisenä yhdisty nuorten puheessa kaunokirjallisuuteen.
Vaikka teos on lähtökohtaisesti kirjoitettu nuorille ja nuorten näkökulma on hyvin vahvasti läsnä läpi kokoelman, tämä ei silti ole vain yhden ikäryhmän kirjallisuutta. Myös aikuisille lukijoille tämä tarjoaa mahdollisuuden tutustua novellien monipuolisiin rakenteisiin, yllättäviin sisältöihin ja laajaan genrerepertuaariin. Myös intertekstuaalisuus on hyvin selvästi ja helppotajuisesti nostettu esiin, mitä pidän tärkeänä nuorten lukutaidon ja myös lukuinnostuksen kannalta.

Itse ihastuin erityisesti Hannu Luntialan Kunnian ja omantunnon kautta -novelliin sekä tapaan, jolla kirjailijat oli esitelty kokoelman lopussa. Kukin heistä kertoi esittelytekstissään omin sanoin muistoja lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksista. Erityisen innoittava oli Harry Salmenniemen kuvaus omista kokemuksistaan: ”Inhosin kirjallisuutta koko yläasteen ja vielä lukion alussa. Sitten jotakin tapahtui, ja itsenäinen ajattelu alkoi kiinnostaa. Lukion lopussa luin jatkuvasti, varsinkin filosofian, psykologian ja kaunokirjallisuuden klassikoita. Mutta jos minulle olisi silloin kerrottu, että kirjoittaisin tulevaisuudessa useita kirjoja, oopperan, elokuvan ja monia kuoroteoksia, olisin hämmästynyt.” Tämä inho, kammo tai epäluulo kirjallisuutta kohtaan on monelle nuorelle nykyään hyvin tavallista. Siksi tällaisilla teoksilla on tärkeä roolin nuortenkirjallisuuden joukossa.

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina: novelleja
Art House, 2018.
188 sivua

25.8.2018

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille 1 & 2



Francesca Cavallon ja Elena Favillin teos Iltasatuja kapinallisille tytöille (Good Night Stories for Rebel Girls 2016, suom. 2017) käynnisti hurjan villityksen satukirjamarkkinoilla. Viime vuonna sille ilmestyi englanninkielinen jatko-osa Good Night Stories for Rebel Girls 2, jonka suomennos Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 on hetki sitten ilmestynyt. Tänä vuonna on julkaistu myös vastaavia suomalaiskirjoja - ja varmasti myös maailmalla. Myös pojille on ilmestynyt oma vastaavanlainen kirjansa: Ben Brooksin Rohkeiden poikien kirja (Stories for Boys Who Dare to Be Different, 2018).

Tässä kohtaa ollaan ehkä ongelman ytimessä - omasta mielestäni. Yhden tytön ja yhden pojan äitinä tulen yleensä lukeneeksi iltasadun yhtä aikaa molemmille. Tuntuu hassulta selittää, että tarinat merirosvoista ja kirjailijoista on yhtä lailla tarkoitettu niin tytöille kuin pojillekin - kirjan nimi vain sattuu kohdentamaan ne tytöille. Ja koska lapset mustavalkoisine ajattelutapoineen ovat hyvin herkkiä reagoimaan tällaisiin nimityksiin, meillä on luettu näitä kirjoja nimettöminä. Juuri koulunsa aloittaneen tytön kanssa olemme keskustelleet tällaisista kirjojen nimistä, ja havainnollistaakseni asiaa kysyin häneltä, lukisiko hän kirjaa, jonka nimi on Rohkeiden poikien kirja. Vastaus oli ei. Kun kysyin asiaa toisella tavalla, sisältölähtöisesti, enkä maininnut kyseessä olevan sama kirja, vastaus oli kyllä, kyllä lukisin. Sukupuoliroolit ohjaavat lapsen ajattelua välillä harmillisen paljon, enkä sallisi sellaisen ajattelun vaikuttaa siihen, mitä me luemme lapsille.

En halua puhua sukupuolittuneisuudesta yhtään enempää, mutta näiden Cavallon ja Favillin iltasatujen nimiin minun on vielä puututtava. Miksi tyttöjen on oltava kapinallisia? Onko kapinallisuus se ominaisuus, joka tekee tytöistä hyväksyttäviä ja menestyviä? Eivät tarinoiden naishahmotkaan ole kaikki kapinallisia. Esimerkiksi polion lapsena sairastanut maailmanennätysnainen, yhdysvaltalainen Wilma Rudolph ei ollut kapinallinen. Hän oli sinnikäs, toiveikas ja kiusattu - mutta kapinallinen hän ei ollut.




Mutta jos puhutaan näiden kirjojen sisällöstä ihan sellaisenaan ja ilman sukupuoliroolien taakkaa, mitä saamme irti? Heti ensimmäiseksi on nostettava esille molempien kirjojen upeat kuvitukset, joita ovat tehneet kymmenet naiset ympäri maailmaa (vaikkakin erittäin suuri osa näyttää olevan Italiasta). Kuvat ovat kauniita ja värikkäitä, niissä on upeaa variaatiota, ja ne naulitsevat lapsen katseen itseensä. Tarinatkin ovat juuri sopivan mittaisia, jotta lapsi jaksaa kuunnella ja tutkia kuvaa ―  ja tällä hetkellä puhun nyt omasta nuoremmasta lapsestani, joka ei haltioidu kirjojen maailmasta yhtä helposti kuin siskonsa. Tarinat tuntuvat herättävän lapsissa ennen kaikkea kysymyksen, ovatko nämä ihmiset todellisia. Lapset tunnistavat sadun elementit ja nauttivat selvästi ennakoitavasta rakenteesta. ”Sinä yönä, kun Carmen Amaya syntyi maailmaan, Barcelonassa riehui rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat välähtelivät ja sade muutti kapeat kujat kuohuviksi kuravirroiksi.” Voiko tällainen aloitus olla vetoamatta lapsiin?

Toisaalta siihen samaan sadun ja tosimaailman rajapintaan lii
ttyy myös riskejä. On paljon sellaisia asioita, joita en soisi seitsemänvuotiaan vielä ajattelevan: natsit, Hitler, väkivaltaisuutena purkautuva viha. Väkivaltaahan saduissa on ollut aina, mutta lapsikin ymmärtää sen, ettei se ole totta. Se on vain satua. Nämä sadut sen sijaan ovatkin tositarinoita, jotka on naamioitu saduiksi. Siksi kirja sellaisenaan ei ehkä kohtaa pienimpien lukijoiden kanssa. Tällä hetkellä voin vielä itse valita, mitä kirjoista luetaan ja mitä ei, mutta kun koululainen oppii kunnolla lukemaan, hän kohtaa kaikki ne kauheudet itse - kykenemättä ehkä hahmottamaan toden ja sadun rajaa, oikeaa ja väärää. Mutta nuorille ja aikuisille osa noistakin tarinoista voi toisaalta olla tärkeitä. En nimittäin yritä väittää, että natsismista tai historian julmuuksista tulisi vaieta. Sen sijaan näiden kirjan tähdiksi nostettujen naisten väkivaltaisuuksille en antaisi sijaa. Onneksi kirja on kuitenkin täynnä upeita tarinoita urheilijoista, luonnonsuojelijoista, tieteentekijöistä ja niin monista erilaisista ihmisistä, joiden tarinoiden pahuus ja vaikeudet ovat pienillekin selitettävissä. Uudemmassa osassa on mukana myös suomalainen jääsukeltaja Johanna Nordblad.

Tarinankerronnan perinteessäkin tällaisilla kirjoilla on tärkeä rooli. Kuten Iltasatuja kapinallisille tytöille 2:n esipuheessa todettiin, ensimmäinen osa herätti ihmiset ympäri maailman huomaamaan tarinoita ympärillään. Nämä nostavat esille yksittäisiä ihmisiä, joista me emme muuten lue mistään. Tavanomaisissa saduissa ei kerrota neurokirurgeista, matemaatikoista tai postinkantajista - no okei, ehkä joskus, mutta ei kovinkaan usein. Se että näitä kirjoja ilmestyy tulvimalla ympäri maailman, kertoo siitä, että tarinankerronnan perinne elää. Ihmiset haluavat yhä edelleen kertoa ja kuulla tarinoita.

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille
alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls, 2016
suom. Maija Kauhanen
Kustantamo S&S, 2017
200 sivua

Francesca Cavallo & Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2
alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls, 2017
suom. Maija Kauhanen
Kustantamo S&S, 2018
212 sivua


23.8.2018

Helmi Kekkonen: Valinta




Olen tehnyt epätavallisen valinnan. Tavallisesti luen vain yhtä kirjaa kerrallaan - korkeintaan kahta, jos toinen niistä on tietokirjallisuutta. Nyt minulle kuitenkin tuli tunne, että Olli Jalosen Taivaanpallo, jota olen lukenut liki puoleenväliin, tarvitsee verkkaisemman tahdin ja minä jotakin muuta siihen väliin. Tämä ihmetyttää vieläkin, mutta ratkaisu tuntuu hyvältä.

Olemmeko me valinneet näin? Että minä hoidan ja huolehdin, että olen täällä? Olenko itse valinnut niin? Voiko se olla niin yksinkertaista, että valitsimme tietämättämme jo kauan sitten, minä, Helena ja Ilja? Kun istuimme kaikki kolme pöydän ääressä ja katselimme vanhempiamme kukin omalla tavallamme, kun Ilja lähti ja Helena muutti pois, kun minä makasin siellä huoneessa ja katselin Lean levittävän ripsiväriä kerros toisensa jälkeen ja tunsin koti-ikävää, kaikesta huolimatta. Valitsinko minä kaiken tämän vaikka niin paljon oli sellaista joka vielä odotti, oli kesken, on yhä?”

Vuosikymmenten paino ja sukupolvelta toiselle välittyvä puhumattomuuden kierre tuntuvat käsinkosketeltavina Helmi Kekkosen romaanissa Valinta (2011). Se rakentaa kuvaa perheestä, jonka tarinaa kertovat äiti Ruut ja tytär Aava. Perheen isä on kuollut, ja perheenjäsenet elävät kukin tahoillaan etäällä toisistaan. Ruut laittaa suuren merenrantatalon vuokralle ja aikoo muuttaa pienempään asuntoon. Aava on tullut auttamaan pakkaamisessa, ja niin he joutuvat vastakkain muistojensa kanssa.

Tarinassa sinänsä ei ole mitään uutta. Perhesuhteet, vaikeneminen, lähteminen ja jääminen ovat tavanomaisia aiheita, eikä Valinta ole millään tavalla dramaattinen ja yllättävä teos. Siinä sen hienous toisaalta ehkä piileekin. Kekkonen kirjoittaa romaanissaan aiheista, jotka ovat kirjallisuudessa tuttuja ja paljon käsiteltyjä. Henkilöhahmot ovat taidokkaasti rakennettuja, mutta nekään eivät yllätä. On vaitonainen muistoihinsa käpertyvä äiti, kadonnut veli, kylmä ja etäinen isosisko sekä päähenkilöksi asettuva, jollakin tavalla hukassa oleva Aava. Kieli sen sijaan on kaunista ja hiottua. Lauseet ovat viipyileviä, ja Kekkonen kykenee luomaan tunnelmaa taidokkaasti. Tällaista moneen kertaan käsiteltyä, melkein loppuun kulutettua aihettakin Kekkonen pystyy käsittelemään sellaisella hienovaraisuudella, että se tuntuu raikkaalta ja kiinnostavalta.


Puhuimme muutaman minuutin ja koko puhelun ajan minä mietin mistä kaikesta me voisimme puhua, mietin mitä kaikkea olin suunnitellut kysyväni jos Ilja joskus soittaisi tai tulisi käymään, mutta oikeastaan olin vain hiljaa, annoin veljeni äänen liikkua sisälläni.”

Vaikeneminen ja sukupolvien yli ulottuva hiljaisuus kulkevat läpi romaanin. Tämä näkyy myös teoksen rakenteessa, joka aluksi muodostuu vain nykypäivään limittyvistä muistoista, mutta tarinan edetessä dialogi saa yhä suuremman roolin. Dialogi rakentuu paitsi vuoropuhelusta myös kertojen yhteen kietoutuvista muistoista, joiden kautta jokainen rakentaa kuvaa tästä vaikenemisen rikkomasta perheestä. Puhumisen ja vaikenemisen välillä tehtävät valinnat nousevat toistuvasti esiin: pitäisi puhua, pitäisi kysyä, sitten kun, jos. Kukin perheenjäsen jatkaa omalla tavallaan tätä vaikenemisen kierrettä, kunnes henkilökohtaiset valinnat rikkovat vuosikymmeniä vallinnutta kaavaa.

Juuri valinnoilla - kuten teoksen nimestäkin voi päätellä - on suuri rooli tässä kirjassa. Kun on mahdollisuus puhua, valitaan vaikeneminen. Sama valintojen ja vaikenemisen liitto tuntuu heijastelevan kaikkeen päätöksentekoon: rakkauteen, jäämiseen ja lähtemiseen. Muistojaan kukaan ei kuitenkaan voi valita, ja tämä tuodaan esiin monin tavoin. Muistojen kautta rakentuu ulkopuolisuuden vahva muuri. Henkilöhahmot ovat toisistaan paitsi monesti fyysisesti etäällä myös henkisellä tasolla hyvin kaukana toisistaan. Tämän ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden kuvaamisessa Kekkonen on onnistunut hienosti.


Valinta on nopealukuinen teos, joka jättää pohtimaan valintojen seurauksia ja valitsemiseen liittyvää tematiikkaa laajemminkin. Se on sopivan lyhyt teos tällaisen tutun tarinan käsittelyyn, mutta riittävän pitkä hauraan tunnelman välittämiseen. Tämä oli ensimmäinen teos, jonka Helmi Kekkoselta luin, mutta lukulistalleni olen nostanut jo ainakin Vieraat ja novellikokoelman Kotiin.


Helmi Kekkonen: Valinta
Avain, 2011.
159 sivua

20.8.2018

Ensimmäinen askel



Kuukausien harkinnan jälkeen tästä tuli vihdoin totta. Ensin se oli vain epämääräinen ajatus, sitten unelma, jonka eteen ei ollut aikaa tehdä töitä. Lopulta otin ensimmäisen askeleeni kohti kirjablogia perustamalla itselleni bookstagram-tilin eli kirjoihin keskittyvän Instagram-tilin (@kirjahyllyssa) kesäkuun alussa. Ja nyt, elokuun puolivälissä keräsin vihdoin rohkeuteni rippeet ja viimeistelin blogin julkaisukuntoon. Valmishan tämä ei vielä ole. Edessä on paljon hienosäätöä, mutta nyt tämän kehtaa ehkä jo julkaista. 

Olen suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistossa, ja yksi sivuaineistani on kotimainen kirjallisuus. Koska sivuaineopintoni alkavat pikku hiljaa olla paketissa, halusin jonkin väylän kirjallisille pohdinnoille. Instagram tarjoaa loistavan mahdollisuuden vuorovaikutukselle ja on täynnä inspiroivia kuvia sekä kirjavinkkejä. Kovin kattavaa pohdintaa se ei kuitenkaan mahdollista, joten minulle on jäänyt tunne, että jotakin puuttuu. Toivon tämän blogin täyttävän sen aukon, jonka Instagram osaltaan jättää. 


Mitä blogin puolella on luvassa? Totta kai, kirjoitan lukemistani teoksista. Luen kuukaudessa noin seitsemän kirjaa, joskus enemmänkin. Pyrin kirjoittamaan havaintojani ja ajatuksiani kaikista näistä teoksista, mikäli aikatauluni sen vain suinkin sallii. Opinnoistani huolimatta minulla on vielä valtava määrä klassikkoteoksia lukematta, joten tavoitteenani on nostaa joka kuukausi esiin klassikko tai useampia, jotka löytyvät  jatkossa Kuukauden klassikko -tunnisteen alta. Olen innoissani myös Turun kirjamessujen teemasta eli virolaisesta kirjallisuudesta. Tämä tulee ehdottomasti näkymään myös blogissa, vaikka lomamatkan vuoksi joudunkin jättämään Turun messut tänä vuonna väliin.

Tästä se siis lähtee, ehkä hieman tottumattomasti ja hapuillen, mutta lupaan yrittää parhaani. Jos teillä on ideoita, vinkkejä, toiveita tai jotain muuta sellaista, mitä voitte kanssani jakaa, antakaa äänenne kuulua. Kommentoikaa, laittakaa sähköpostia ja  lähettäkää viestiä Instagramin kautta.

(Huh, vähän jännittää.)