15.11.2018

Réka Kiraly: PIeni suuri tarina joulusta



Siili on huolissaan.

— Ruoka on tekemättä, talo koristelematta, ja lisäksi pitäisi hakea kuusi Karhulta. Joulusta ei tule täydellistä, sanon minä!

Ulkona sataa hiljaa lunta.

Meillä lasten suosikkikirjallisuuteen ovat aina kuuluneet erilaiset jouluaiheiset teokset. Niitä onkin kertynyt hyllyyn useita erilaisia vuosien aikana, mutta täytyy myöntää, että niiden tarinat tuntuvat välillä jo liiankin tutuilta. Moni niistä kirjoista on kulkeutunut nykyiseen kirjahyllyymme peräti lapsuudenkodeistamme. Lapsista tarinat ovat hyvinkin valloittavia, mutta itse kaipaisin välillä jotakin uutta luettavaa. Joulun kirjakimara tuleekin siis juuri sopivaan aikaan! Viime viikolla esittelyssä oli Mauri Kunnas -kirjajoulukalenteri, mutta tulevilla viikoilla taidetaan tutkailla lähinnä perinteisiä kirjoja.

Meillä luettiin Réka Királyn uusin kirja Pieni suuri tarina joulusta (2018) jo lokakuussa. Siinä seikkailevat Királyn aiemmista teoksista tutut eläinhahmot, jotka valmistelevat yhden yön päässä siintävää jouluaattoa. Kirjassa nousee esiin monta tuttua, ei ehkä niin jouluista asiaa: kiire, stressi, loputon määrä kotitöitä. Näistä kaikista keskustellaan joka vuosi mediassa ja varmasti myös monen kotona. Lasten voi olla vaikea ymmärtää aikuisten hermoilua ja pakonomaista joulupuurtamista. Pieni suuri tarina joulusta sanoittaa lapsenomaisella tavalla, värikkäiden eläinhahmojen kautta joulun suorittamispakkoa ja etsii ratkaisua todellisen joulutunnelman löytämiseen.

Kirjan kuvitus on moderni, suurista värikkäistä palasista koostuva. Se on yhtä aikaa rouhea, mutta silti jokaiselta aukeamalta löytyy pieniä herkkiä yksityiskohtia, joihin silmä etsiytyy. Tunnustan ihastuvani herkästi vaalean pastellisiin lastenkirjojen kuvituksiin sekä harmaasävyisiin melankolisiin sivuihin. Királyn kynänjälki on kaikkea muuta: voimakkaita värejä, mustaa, paksuja viivoja. Se ei kuulu lainkaan perinteisiin suosikkeihini, mutta on valloittanut niin minut kuin lapsenikin. Tytär pitää erityisen paljon hattupäisestä Hiirestä ja villaiseen huiviin kietoutuvasta Siilistä.

Itse tarinakin osuu asian ytimeen. Teksti on helppolukuista ja virkkeet lyhyitä. Lukijalle – niin lapselle kuin aikuisellekin – jää riittävästi aikaa ajatella. Ajatteluun kannustavat myös kiinnostavat vastakohtaparit. Toisaalta kuvataan talvisten päivien ja luonnon hitautta, herkkyyttä ja hiljaisuutta, mutta yhtä lailla talon vilskettä ja vilinää, kun kaikilla on kiire suorittaa ja valmistella joulua. Hahmot ovat huolissaan ja pelkäävät ja unohtavat kaiken murehtimisen keskellä jopa joulukuusen hankkimisen; joulu näyttäytyy tuntemattomana uhkana ja lähes yhtä hurjana kuin Karhu, jolta kuusta on lopulta lähdettävä hakemaan.

Ja kuinkas muutenkaan, ystävykset saavat huomata, että joulutunnelma ei vaadi syntyäkseen siistiä kotia ja huolella valmisteltua juhlaa. Se antaa monelle aikuiselle miettimisen aihetta ja tuo myös lapset tärkeiden kysymysten äärelle. Királyn tapa kirjoittaa pakottaa aikuisenkin hiljentämään lukutahtiaan, rauhoittamaan virkkeiden välit. Teksti soljuu kuin itsekseen ja mahdollistaa tuumaustauon jos toisenkin. Lukemisen jälkeen jää levollinen olo.

Tuntuu jo vähän joululta.

Réka Király: Pieni suuri tarina joulusta
Etana Editions, 2018
32 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

14.11.2018

Emma Donoghue: Huone


Ulkopuolella on kaikkea. Aina kun ajattelen nyt jotain suksien tai saarien tai hissien tai jojojen tai ilotulitusrakettien tapaista minun täytyy muistaa että ne kaikki on todellisia, että ne kaikki on oikeasti olemassa Ulkopuolella. Siitä tulee pää väsyneeksi. Ja ihmiset myös, vauvat palomiehet opettajat murtovarkaat pyhimykset jalkapallonpelaajat ja muut, ne kaikki on oikeasti Ulkopuolella. Minä en kuitenkaan ole, minä ja Äiti ollaan ainoat, jotka ei ole siellä. Ollaanko me silti todellisia?

Muistan hyvin, kuinka vuosina 2006 ja 2008 uutisoitiin sieppauksista ja vuosia kestäneistä vapaudenriistoista Itävallassa. Toiseen näistä tapauksista liittyi oleellisesti myös lasten syntyminen vankeuteen. Tähän synkkään aiheeseen pureutuu riipaisevalla tavalla Emma Donoghuen romaani Huone (Room 2010, suom. 2012).

Romaanin kertojana on viisivuotias Jack-poika, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin maailma – se ainoa paikka, jonka hän on koskaan nähnyt. Vanhaksi Kehnoksi kutsuttu mies on vuosia aiemmin siepannut Jackin äidin ja lukinnut tämän puutarhavajasta rakennettuun bunkkeriin, joka on sekä äänieristetty että raudoituksin vahvistettu. Jack syntyy vankeuteen, ja hänen koko maailmansa rakentuu yhden pienen huoneen varaan. Äiti opettaa poikaansa jo varhain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta todellisen maailman olemassaolon hän paljastaa vasta, kun Jack on täyttänyt viisi vuotta. Sen jälkeen tapahtumat alkavat vyöryä: pakoa suunnitellaan ja sitten siinä myös onnistutaan. Maailma mullistuu, ja Jack joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan todellisen maailman valtavan ärsyketulvan.

Donoghuen romaani on synkkää luettavaa. Viisivuotias kertoja sanoittaa elämäänsä Huoneessa ja havaintojaan omasta maailmankaikkeudestaan. Päivien rytmi on tarkka ja ehdoton: aamiainen ennen kylpyä, liikuntatunnin jälkeen lounas ja päiväunet. Hetkittäin tuntuu siltä kuin olisi itsekin vankina pienessä huoneessa, jonka tunkkaisen ilman ja vuosien aikana pinttyneet hajut voi melkein tuntea nenässään ja silmissään nähdä korkkimaton mustaksi kuluneen juoksukaaren.

 Jack selittää auki havaintojaan ja esineiden ja ilmiöiden kummallisia nimityksiä. Silti suurin osa tekstistä rakentuu äidin ja pojan välisen dialogin varaan. Hetkittäin tästä tuli mieleen Annika Idströmin Veljeni Sebastian (1985), jossa on samankaltainen pikkuvanha lapsikertoja. Toki Idströmin postmoderni romaani poikkeaa monin tavoin tästä realistisuutta tavoittelevasta teoksesta, mutta kertojan poikkeuksellisen ajatusmaailma sekä hyvän ja pahan tematiikka tuovat silti väkisin yhtäläisyyksiä mieleeni. Etenkin kun kertojan oma kuva todellisuudesta on keikahtanut perinpohjaisesti vinksalleen.

Kirja on jaettu useisiin nimikoituihin osiin, mutta pääasiassa se rakentuu aikaan vankeudessa ja aikaan vankeuden jälkeen. Kumpikin näistä jaksoista on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Toisaalta alkuosassa oli paljon toistoa ja hyvin vähän mitään yllättävää, kuten tietysti yhden huoneen sisällä elettävästä elämästä voi olettaakin, mutta silti olisin voinut lukea siitä vielä enemmän. Vapautuminen sen sijaan tuntui käyvän vähän liiankin helposti, nopeasti ja epäuskottavasti. Sen jälkeinen aika oli kuitenkin jälleen mielenkiintoista luettavaa, sillä yhtäkkiä poika, joka oli vankeudessa ollut huomattavan älykäs ja toimintakykyinen, muuttuukin uuden edessä lähes puhekyvyttömäksi ja monilla tavoin kehityksestä jälkeen jääneeksi yksilöksi.

Donoghue kykenee terävästi kuvaamaan monia sellaisia tilanteita, joissa erityksessä kasvaneen lapsen maailmankuva kipeästi törmää todellisuuteen kuten aistiärsykkeiden tulva, erilainen sanasto ja sosiaaliset normit.  Silti poika tuntuu pääsevän liian helpolla. Maailman jäsentyminen käy liian helposti ja luottamuksen rakentuminen tuntuu epäuskottavan nopealta. Ja kuitenkin, teksti veti nopeasti imuunsa ja tarina oli koukuttava. Ehkä se juuri siksi antaa anteeksi niin monta epäuskottavaa ja heppoisesti rakennettua käännettä. Tämä on jälleen niitä teoksia, jotka kulkevat ajatuksissa vielä pitkään lukukokemuksen jälkeen.

Emma Donoghue: Huone
alkuteos Room, 2010
suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2012
325 sivua

8.11.2018

Mauri Kunnas -kirjajoulukalenteri - varoitus: paljastuksia sisällöstä!



Alle seitsemän viikkoa jouluaattoon! Ja sehän tarkoittaa sitä, että joulukalentereita aletaan availla jo reilun kolmen viikon kuluttua! Joulukalenterit ovat tärkeitä monille aikuisillekin, mutta erityisesti niiden rooli korostuu lasten kohdalla. Joulun odottaminen tuntuu kummasti kevyemmältä, kun on joka aamu jotakin pientä mitä odottaa. Vuosien saatossa meillä on ollut monenlaisia joulukalentereita: perinteisiä kuva- ja suklaakalentereita, itsetehtyjä lelukalentereita ja karkkikalentereita... Tehtäväkalenterikin meillä on kertaalleen nähty ja koettu. Kirjajoulukalenteria meillä ei kuitenkaan koskaan ole ollut.

Vuosi sitten huomasin, että kirjajoulukalentereita mainostettiin yhä enemmän ja enemmän. Viime vuonna meillä oli kuitenkin niin monta kalenteria, ettei kirjajoulukalenteri enää mahtunut joukkoon. Nyt tänä vuonna erilaisia kirjajoulukalentereita on julkaistu ihan urakalla! Niistä olisi ollut mahdoton päättää omaa suosikkia, sillä lapsetkin sanoivat, että haluaisivat kaikki! On Peppiä ja Eemeliä, Myyrää, Muumia, Touhulaa ja ensimmäisten kirjajoulukalentereiden joukossa ilmestynyttä Mauri Kunnaksen kalenteria. Sainkin ajatuksen, että voisimme lasten kanssa käydä näitä joukoittain läpi ja pohtia yhdessä niiden kiinnostavuutta. Kaikkien kalentereiden hankkiminen olisi kuitenkin tullut verrattain kalliiksi, eikä kustantajilla ole näistä oikein arvostelukappaleita tarjolla.


Kustannusosakeyhtiö Otavan kautta saimme kuitenkin Mauri Kunnaksen kirjajoulukalenterin, jota innoissamme aloimme tutkia. Kalenteri on melko suurikokoinen, mikä ei helpota sen sijoittelua kotona (siis mikäli sen haluaa sijoittaa niin, etteivät pienet uteliaat sormet avaa luukkuja ennen aikojaan) mutta saa lasten silmät kiilumaan! Se on kaksipuolinen: Herra Hakkaraisen kuvalla varustetulla puolella on kaksitoista ensimmäistä luukkua, ja loput kaksitoista sitten saa availla hymyilevää pukkia katsellen. Lasten – tässä tapauksessa neljä- ja seitsemänvuotiaiden – mielestä käännettävä kalenteri on mahtava idea, sillä heistä tuntui kuin olisi päässyt aivan uuden kalenterin kimppuun kääntämisen jälkeen!

Itse kirjoja on tosiaan 24 erilaista. En viitsi tässä paljastaa kuin muutaman niistä, jotta ihan koko yllätys ei paljastu. Ne ovat irrallisia tarinoita Mauri Kunnaksen kirjoista, muun muassa Robin Hoodista, Herra Hakkaraisen seitsemästä ihmeestä sekä 12 lahjaa joulupukille -teoksesta. Meillä on kyllä kunnakset luettu, ei ihan kaikkia mutta osa useampaan kertaan – viimeisimpänä juuri tuo Robin Hood. Tästä huolimatta lapset jaksoivat innostua lyhyistä tarinoista, eivätkä kokeneet vanhan toistoa tylsäksi. Tiedän kuitenkin monta lasta, joille näitä kirjoja on luettu paljon enemmän kuin meillä. Tuleekohan silloin jo liikaa toistoa?



Kokonaisuutena kalenteri on ihastuttava: kaksipuolisuus, monipuoliset ja lyhyet tarinat (mikä on plussaa, jos kalenteria availlaan kiireisinä arkiaamuina!) ja kalenterin jälkeen 24 pikkuista kirjaa, joita voi sopivissa väleissä hyödyntää yhä uudelleen lukuvälipalana. Lapset tosin kaipasivat hieman enemmän jouluisia juttuja, ja takeltelevasti lukemaan oppinut ekaluokkalainen harmitteli ajoittain tekstin pienuutta, sillä se hidasti lapsen lukutahtia merkittävästi.

Oletteko tutustuneet kirjajoulukalentereihin aiempina vuosina tai tänä vuonna? Vinkatkaa lisää!

Mauri Kunnas -kirjajoulukalenteri
Otava, 2017
24 minikirjaa
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

7.11.2018

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin



Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?

Kun Rafael Donnerin esikoisteos – kirjailijan itsensä omaelämäkerralliseksi esseeksi nimittämä – Ihminen on herkkä eläin (2018, alkuteos Människan är ett känsligt djur, suom. Laura Jänisniemi) julkaistiin, ajattelin etten halua lukea teosta, joka ratsastaa julkisuuteen vain Jörn Donnerin avulla. Tämä päätös piti syksyyn asti, mutta vähitellen, ehkä jo elokuussa alkoi kyteä ajatus siitä, että tähän oli tartuttava. Yksi syy siihen oli teoksen saamat arviot, jotka vaihtelivat äärilaidasta toiseen. En lukenut niitä kovin syvällisesti, mutta pintapuolinenkin tarkastelu osoitti, että kirja herättää tunteita. Pakko lukea siis.

Kirja alkaa esipuheella, jossa Donner pohjustaa teoksen taustaa, antaa lukuohjeita ja yrittää vapauttaa itsensä kritiikiltä – tai ainakin jossain määrin suojautua siltä. Huomasin ärsyyntyväni heti itsemäärittelystä (”Olen nuori, tyhmä ja naiivi - -”), jonka sisältämä itsesääli jollain tavalla romuttaa kaiken sitä edeltävän pateettisen eksistentialistisen pohdinnan. Toisaalta samassa esipuheessa Donner valmistautuu jo saamaansa kritiikkiin kuin hyökäten lukijaa vastaan: ”Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä - -” Mahtipontisten visioiden jälkeen itsesääliin vajoaminen ja sen jälkeen hyökkääminen lukijaa kohtaan yllättää, mutta jollain tavalla myös ärsyttää, jättää vaikutelman siitä, ettei kirjailija ole varma omista ajatuksistaan ja sanoistaan.

Varsinainen sisältö jäsentyy tunteiden ja tunnetilojen mukaan. Donner käsittelee muun muassa heikkoutta ja vahvuutta, yksinäisyyttä ja itsevarmuutta sekä häpeää ja ylpeyttä. Joissakin näissä voidaan nähdä vahvojakin vastakohtapareja, mutta toisaalta suuri osa teoksen tunnetiloista on jollakin tapaa negatiivisia. Kirja ei ole erityisen toiveikas ja valoisa, vaan sisällöltään melko tummasävyinen ja se luotsaa paljon yksinäisyyden ja ahdistuksen varassa. Vaikka esimerkiksi yksinäisyydelle ja miehekkyydelle on teoksessa ihan omat lukunsa, niiden teemat toistuvat läpi kirjan.

Ja kyllä, teoksessa on paljon naiiviutta. On aivan liikaa yleistämistä ja väärienkin faktojen esittämistä. Toisin kuin Donner väittää, väkivallasta ei ole tullut yhä harvinaisempi kieli vuosien mittaan. Ilmeisesti väkivaltarikosten määrä on jonkin verran vähentynyt, mutta esimerkiksi lähisuhdeväkivallan osalta Suomen tilanne on edelleen vakava. Fyysistä väkivaltaa on runsaasti myös koulussa, vaikka sen nimenomaan pitäisi olla lapselle turvallinen ympäristö. Ja kuinka toivoinkaan, että Donner löytäisi tavan käsitellä mainitsemaansa hulluutta kaikella sillä kunnioituksella, jota sekin käsite ansaitsee. Sen sijaan Donner sortuu yleistyksiin ja yksinkertaistuksiin: yhdistää hulluuden väkivaltaisuuteen ja vaarallisuuteen, väittää päässeensä hulluuden ytimeen yhden putkassa vietetyn yön jälkeen. Ja juuri tällaisten sanojen jälkeen hän vetää jälleen maton alta ja kiistää tietävänsä hulluudesta mitään muuta kuin oman kokemuksensa. Toisaalta Donner sanoo, että ”hulluiksi tulevat normaalit ihmiset”, mutta vahvistaa sitten tunnettua mielenterveyshäiriöiden stigmaa jatkamalla: ”- - joihin epäinhimillisyys tarttuu, kunnes he eivät enää itsekään ole inhimillisiä - -

Tämä teos sai minut välillä ärsyyntymään, välillä tuntemaan inhoa. Donner paljastaa häpeilemättä sellaisia hetkiä elämästään, jotka moni muu mielellään piilottaisi maton alle. Hän paljastaa paljon sellaisia ajatuksia, joiden tietää kohtaavan voimakasta kritiikkiä. Ne ajatukset ja hetket eivät monestikaan ole kauniita, kuten kukon tappaminen paljain käsin. Silti hän kirjoitti ne kirjaan, joka julkaistiin sekä ruotsiksi että suomeksi, Suomessa ja ulkomailla. Donner on monella tapaa etuoikeutettu, mikä näkyy hänen elämässään ja ajatuksissaan, myös kirjan tapahtumissa. Se ei kuitenkaan vähennä hänen kokemustensa painoarvoa. Pidän tärkeänä sitä, että nuori mies uskaltaa avata suunsa, kertoa häpeälliset tekonsa, lapsuuden traumansa ja sanoa olevansa mies, joka itkee, joka on myös heikko.

Mieskuvaa tarkastellaankin monelta kantilta suhteessa kertojan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Helsingin Kirjamessujen bloggaajatapaamisen jälkeen kysyin Donnerilta, onko hän saanut miehiltä palautetta kirjasta. Donner kertoi palautteen tulevan lähinnä äideiltä, jotka ostavat kirjaa nuorille pojilleen, mutta muutamia suoria palautteitakin hän on saanu. Vaikuttavimmaksi kokemukseksi Donner kertoi yleisötilaisuuden Malmössä, kun keski-ikäinen mies itki yleisössä läpi haastattelun.

Ihminen on herkkä eläin herätti lukukokemuksen aikana ja sen jälkeenkin runsaasti ajatuksia. Lukuprosessi oli varsin tunnepitoinen, sillä ärsytyksen ja inhon lisäksi huomasin myös nauttivani kirjan etenemisestä paljon. Naiivius, yleistykset ja ajoittainen hajanaisuus eivät muodostuneet esteeksi nauttia kokonaisuudesta. Jätän tietoisesti tässä käsittelemättä sen aiheen, joka kaikkialla muualla on tämän yhteydessä esillä: Jörn Donner. Isän rooli teoksessa on suuri ja vaatisi vähintään oman tekstin tullakseen käsitellyksi kunnolla. Lukukokemuksessa tätä seikkaa ei voi kuitenkaan sivuuttaa, eikä toki tarvitsekaan. Isän ja pojan suhde näyttäytyy niin erikoislaatuisena, että uskon tarttuvani vielä heidän kirjeenvaihdolleen pohjautuvaan Ennen kuin olet poissa -teokseenkin.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee
alkuteos Människan är ett känsligt djur – en självbiografisk essä
suom. Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget, 2018
207 sivua

4.11.2018

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut



Olipa kerran melkoisen poloinen prinsessa nimeltänsä Ryysy-Eetu. Ryysy-Eetu asui hienossa linnassa kahden sisarpuolen ja ilkeän äitipuolensa kanssa, jotka olivat kyllä aikamoisia ällöpyllyjä sanon minä. Päivästä toiseen he pakottivat Ryysy-Eetun siivoamaan ja palvelemaan heitä, eikä hän päässyt edes sänkyyn nukkumaan, ehei. Hänen piti nukkua takan edessä sellaisen pienen maton päällä, joka oli täynnä hiirenkakkaa. Miten surkeaa.

Itsepäinen ja mitään pelkäämätön prinsessa Pikkiriikki on meidän perheessämme jo tuttu vieras. Pikkiriikin sutkautukset ja mitä villeimmät päähänpistot ovat naurattaneet lapsiamme moneen otteeseen. Etenkin taikavääkylöitä kakkaava taikakoira Makkara on ilahduttanut tempauksillaan, jotka etenkin pentukoiran kanssa eläneille ovat tuttuja otteita arkisestä elämästä mutta jotka on sanoitettu lapsenomaisella tavalla sadunkaltaisiksi ihmeteoiksi.

Meillä onkin jo kuukauden ajan luettu Hannele Lampelan kirjoittamaa ja Ninka Reitun kuvittamaa Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut -teosta (2018). Kuten nimestä voi päätellä, teokseen sisältyy kaikille tuttuja satuja, mutta aivan uudella tavalla kirjoitettuna. Mukaan on päässyt niin Hannun ja Kertun tarina kuin erilaisten prinsessoiden kertomuksia. Saduissa yhdistellään perinteisiä elementtejä aiemmista Pikkiriikki-kirjoista tuttuun kerrontaan ja juoniratkaisuihin. Ja kuvituskin on yhtä oivaltavaa ja ilmeikästä kuin aiemmissakin teoksissa!

Kerronnassa on jotain ihanaa lapsenomaisuutta. Siitä välittyy vahvasti sadutuksen tunnelma – aivan kuten muistakin sarjan kirjoista. Tekstissä on annos puhekielisyyttä, mikä elävöittää kerrontaa – aivan kuten pomppivat lauserakenteet, jotka tuntuvat seuraavan ihan omaa logiikkaansa. Aivan kuten seuraisi asiastaan haltioituneen ja täydellisesti innostuneen lapsen kerrontaa! Yhtä aitoja ja ihastuttavia ovat myös sanavalinnat ja ne yllättävät ratkaisut, joita satujen uudistuksessa on tehty. Hyvät haltijatarkaan ei anna vain epämääräistä kauneuden lahjaa, vaan konkreettisesti hiukset, jotka eivät mene koskaan takkuun. Ja yksi haltijattarista on aikeissa antaa popkornikoneen! Ja koska kukaan ei ollut kysynyt Ruususelta mielipidettä pussailuasiaan, hän päätti laittaa herätyskellon soimaan kuudennentoista syntymäpäivänsä aamuna, jotta varmasti heräisi ja saisi itse päättää ketä pussaa ja ketä ei. Ehkä kaikki nämä ratkaisut eivät aivan täytä aikuisten kerronnallisia vaatimuksia, mutta neljä- ja seitsemänvuotiaat raatilaiset hykertelivät sängyssään. Ja kun päästiin Makkaraan ja taikavääkylöihin, ei nukkumaanmenosta ollut tulla enää mitään...

Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut on naamioitu keveäksi teokseksi, joka sisältää paljon huumoria, lapsenmielisiä ratkaisuja ongelmiin ja yksinkertaistettuja juonenkäänteitä. Se on kuitenkin paljon muutakin. Alkuperäisille saduille ominaisia teemoja, kuten ystävyyttä, ulkopuolisuutta ja pelkoa, käsitellään teoksessa yhtä lailla, mutta uudistusten myötä myös monenlaisia normeja rikotaan. On päivänselvää, että Ryysy-Eetu on prinsessa eikä prinssi, eikä tätä ratkaisua edes pyritä selittämään kirjassa.  Ryysy-Eetu lähtee taikavääkylästä muodostuneella liekkipyörällään hurmaamaan prinssiä ja jättää ilkeät siskopuolet jynssäämään lattialistoja. Lapsia tämä nauratti, mutta samalla heissä heräsi kyllä paljon ajatuksia siitä, miten sukupuoli määrittää ihmistä. Mielenkiintoista!

Eli vaikka tässä muiden Pikkiriikki-kirjojen tapaan on paljon taikavääkylöitä, ällöpyllyjä, kakkapökäleitä ja pieruja, johdattavat nämä sadut myös aika tärkeiden kysymysten äärelle. Hauskinta lukeminen on ollut silloin, kun vanhempi lapsi on tunnistanut alkuperäisen sadun ja olemme päässeet keskustelemaan siitä, mitä Pikkiriikki on sanoittanut toisin ja minkä takia.

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut
Otava, 2018
54 sivua

3.11.2018

Kaisa Happonen & Karri "Paleface" Miettinen: Revi se



Luen paljon enemmän proosaa kuin lyriikkaa – ainakin jos mitataan teosten määrässä. Luen usein runon sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaisia teoksia tulee lopulta luettua harvoin. Palaan usein Uuno Kailaan ja Sirkka Turkan runoihin, samoin Lassi Nummen. Nykyrunoutta minun pitäisi lukea paljon enemmän, ja nyt onneksi sainkin hyviä vinkkejä Helsingin Kirjamessuilta.

Jo ennen messuja olin ehtinyt lukea Kaisa Happosen  ja Karri ”Paleface” Miettisen uuden runoteoksen Revi se (2018). Pelkästään ajatus ihastutti, ja napakka takakannen teksti vahvisti ihastuksen tunnetta: ”Maailma on täynnä sanoja. Ota ne käyttöön. #revisekirja” Teos on toteutettu useilla erilaisilla tekniikoilla, kuten hyödyntämällä kollaasi- ja black out poetry -tekniikoita, ja hyödyntämällä erilaisia lehtiä, internethakuja, kylttejä sekä kirjoja. Nämä on vielä Laura Mendelinin vaikuttavien valokuvien avulla koottu puhutteleviksi, dialogimaisiksi teoksiksi. Kuvat ovatkin erittäin puhuttelevia: pudonnut suodatinpussi kahvinpuruineen, lajittelematon roskakori, leikattu hiuspalmikko ja yhteen kietoutuvat kädet. Kuvissa on vähintään yhtä paljon kertomusta kuin sanoissa, ja yhdessä ne luovat upean vuoropuhelun.

Revi se ei anna mitään ennakkoasetelmaa, ei odotuksia. Se lähtee ikään kuin tyhjältä pohjalta ja nousee käsittelemään niin ajankohtaisia kuin universaalejakin teemoja. Teoksessa on useita ilmastoaiheisia teoksia, joista eräänkin voi juuri kuvituksen kautta nähdä peilaavan Trumpin ilmastopolitiikkaa ja maailman nykytilaa. Yhteiskunnallisista teemoistaan huolimatta runot tavoittavat hyvin myös yksilön. Sosiaalinen media, näennäinen hyvinvointi ja kaiken keskellä arjen pienet hetket nostetaan merkityksellisiksi. Teoksen runot lähtevät liikkeelle painokkaasti suurista yhteiskunnallisista teemoista ja maailmanlaajuisista kriiseistä, mutta vähitellen tunnelma kevenee, teoksessa tapahtuu ikään kuin asennonvaihto. Yhtäkkiä puhutaan tulevaisuudesta, toivosta, mahdollisuuksista ja rakkaudesta, siitä mikä on tärkeää.


Voisin lukea teosta loputtomiin. Tuntuu, että Happosen ja Miettisen runous yhdistettynä Mendelinin hätkähdyttäviin kuviin puhuttelevat jokaisella lukukerralla hieman eri tavoin. Yksi vaikuttava ja ajatuksia herättävä runo pohtii kielemme sukupuolittuneisuutta erilaisen termistön kautta. Aihe on ollut pinnalla jo melko pitkään, mutta kollaasitekniikan kautta ne paljon puhutut termit ja sukupuolittunut sanasto kasataan yhteen ja tuodaan näkyväksi niiden läsnäolo julkisessa kielenkäytössä. Tämä tuo jollain tavalla hyvin tuoreen lähestymistavan asiaan. Yhtä lailla vaikutuin myös kirjanselkärunoudesta, jossa kolmetoista kirjaa antaa vastauksen kysymykseen, mitä vapaus on.

Ja mikä parasta, tämä todellakin innostaa runoilemaan: leikkamaan, repimään, tussaamaan ja pinoamaan kirjoja.

Kaisa Happonen & Karri ”Paleface” Miettinen: Revi se
WSOY, 2018
120 sivua

1.11.2018

Lokakuu paketissa



Lokakuu on nyt takanapäin, ja yhä syvenevää pimeyttä kohti mennään. Helsingin Kirjamessut oli ihastuttava valopilkku, josta kannoin kotiin runsaasti luettavaa marraskuun harmauteen. Onneksi pian on joulu. Ensimmäiset jouluvalot tuovat jo mukavasti lämpöä ja valoa antaen lupauksen talven tuikkeesta.

Lokakuu oli tapahtumarikas ja kiireinen, mutta siihen nähden ihan kohtalainen lukukuukausi. Luin seitsemän teosta ihan vain itseäni varten ja niiden lisäksi vielä aikamoisen sylillisen lastenkirjallisuutta. Tavallaan nekin olisi kiva laskea tähän listaan, koska esimerkiksi Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut on tulossa  myös tänne blogin puolelle, mutta toisaalta kirjojen määrä tietyllä tapaa vääristyisi aika tavalla, jos luettelisin tänne kaiken maailman rasmusnallet ja dinosauruskirjat – vaikka luettuja kirjojahan nekin ovat. Äh, vaikeaa!

Konkreettisten kirjojen lisäksi ehdin nautiskella myös muutaman äänikirjan. Äänikirjojen kulutus on nyt ollu vähän haastavampaa, sillä olen ollut varsin vähän yliopistolla ja muut siirtymiseni ovat joko niin lyhyitä tai tapahtuvat lasten kanssa, että äänikirjat eivät oikein etene. Kotitöitä tehdessä kuuntelen äänikirjoja, mutta sekin oikeastaan edellyttää, että lapsilla on sen aikaa jotain muuta puuhaa. Luettuani Mariskan Määt ja muut -lastenrunoteoksen halusin ehdottomasti kuunnella sen myös äänikirjana Mariskan itsensä lukemana. En ole kovin hyvä kuuntelemaan runoja, mutta tässä kuussa olen yrittänyt kehittää sitäkin taitoa.

Luetut:
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
Kaisa Happonen & Karri ”Paleface” Miettinen: Revi se
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Mariska: Määt ja muut

Kuunnellut:
C. J. Tudot: Liitu-ukko
Marko Hautala: Leväluhta
Lauri Viita: Runo puhuu
Mariska: Määt ja muut
Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karhumäestä

Kuukauden vaikuttavin lukuelämys oli ehdottomasti Shamsien Joka veljeään vihaa, mutta ajatuksia herättäviä kirjoja olivat näistä jokainen. Tällä viikolla tulossa vielä kirjoituksia ainakin teoksista Revi se sekä Ihminen on herkkä eläin

Millaisia lukukokemuksia jäi lokakuulta? On aina kiinnostavaa kuulla, millaisia lukulistoja muut ovat onnistuneet keräämään.