20.10.2018

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa




Parvaiz käänsi katseensa Farooqista takaisin kuvaruutuun ja selasi loput valokuvat. Järjestyksen, kauneuden, elämän ja nuoruuden maa. Kalašhnikov toisella olalla, veljen käsi toisella. Se oli toinen planeetta, ja siellä hän olisi aina maasta tullut poika, jonka keuhkot eivät osaisi hengittää sen ihmeellisessä, kauhistuttavassa ilmakehässä.

Nykyajan Antigone. Sitä on Kamila Shamsien taidokas romaani Joka veljeään vihaa (alkuteos Home Fire 2017, suom. 2018, Kristiina Drews) – ja Antigone onkin ollut kirjailijalle tietoinen lähtökohta teoksen kirjoittamiselle. Sofokleen tragedian tunteminen antaa kirjalle syvyyttä eri tavalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä. Tämä teos tekee vaikutuksen siitä huolimatta, vaikka Antigone olisikin lukijalle täysin tuntematon.

Joka veljeään vihaa voitti tänä vuonna Women’s Prize for Fiction -palkinnon, eikä suotta. Se kertoo tarinaa kolmesta pakistanilaistaustaisesta brittisisaruksesta, joita elämä ei ole lempeästi kohdellut. Heidän isänsä lähti jihadistiksi ennen kuin kaksoset Aneeka ja Parvaiz olivat edes syntyneet. Vain sisaruksista vanhimmalla, Ismalla on muistikuvia isästä. He kasvoivat äidin ja isoäidin huomassa, mutta Isma joutui ottamaan vastuuta jo varhain, sillä äidiltä riitti syliä vain Parvaiz-pojalle. Kun myöhemmin äiti ja isoäiti molemmat menehtyivät lyhyen ajan sisään, sisarukset jäivät kolmisin. 

Teos alkaa pisteestä, jossa Isma lähtee tekemään väitöskirjaansa Yhdysvaltoihin ja Aneeka opiskelee lakia Lontoossa. Parvaiz on pienituloinen, musiikkialan urasta haaveileva ja jossain määrin päämäärätön ja syrjäytynyt perheenjäsen. Parvaiz kuitenkin ilmoittaa saaneensa mahdollisuuden lähteä sukulaisten luo Karachiin töihin popmusiikkiohjelman pariin. Parvaiz ei kuitenkaan koskaan päädy Karachiin vaan isänsä jalanjäljissä Syyriaan keskelle kiihkeitä konflikteja.

Tarina etenee jouhevasti, ja useista kertojanäkökulmista huolimatta turhaa toistoa ei ole. Ääneen pääsevät niin sisarukset itse kuin pakistanilaistaustainen sisäministeri ja hänen poikansa. Heti ensimmäisiltä sivuilta aukeaa islaminuskoisen karu arki: mannertenväliset lennot ja niitä seuraavat tuntikausien kuulustelut kansallisuudesta, uskonnosta ja maailmankatsomuksesta. Tarina on yhtä aikaa hyvin nykyaikainen ja silti jollain tavalla ajaton. Skype-puhelut, terrorismiuutisointi, vihapuhe ja sosiaalisen median hektisyys ovat kaikki ajankohtaisia ilmiöitä, jotka linkittävät teoksen sujuvasti nykyaikaan. Samaan aikaan tuntuu, etteivät etenkään terrorismi ja vihapuhe ole vain nykyajan ilmiöitä, kuten Shamsiekin teoksessaan osoittaa. Hän vie lukijaa taidokkaasti eri vuosien tapahtumiin, vilauttaa ilmiön sieltä ja toisen täältä osoittaen asioidenvälisiä yhteyksiä, jotka eivät aina ole ajasta riippuvaisia.




Tästä kirjasta voisi kirjoittaa niin monesta näkökulmasta: suhteesta Antigoneen, ajankuvauksena, uskontoaiheisena teoksena, mies- ja naiskuvien kautta. Shamsie kykenee liittämään eheäksi kokonaisia ihmiskohtalaita, elämän pituisia tarinoita ja muuttamaan ajattomaksi nykyhetken hektisiä tapahtumia. Hänen rauhallinen päämäärätietoisesti etenevä kerrontansa ei sahaa, ei toista ei tahallisesti harhauta lukijaa. Hän tarjoaa ensimmäisiltä sivuilta alkaen lukijalle mahdollisuuden sukeltaa rotuerottelun, uskonnonvapauden ja yksilön tekemien valintojen ja niiden historiallisten kytkösten tiukkaan syleilyyn.

Tämä kirja pitää otteessaan alusta loppuun, ja minusta tuntuu kuin en olisi halunnut tämän päättyvän ollenkaan. Samaan aikaan toivoin, että tragedia päättyisi ja voisin huokaista helpotuksesta, mutta Shamsien lennokas teksti ja vetävä tarina eivät tahtoneet päästää otteestaan. Erityisen kiitoksen annan teoksen lopulle, joka – Antigoneen draaman kaaresta huolimatta – ei ollut liian ennalta-arvattava, eikä tarina menettänyt intensiteettiään.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
alkuteos Home Fire, 2017
suom. Kristiina Drews
Gummerus, 2018
301 sivua

19.10.2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki





On paljon helpompaa rakastua toiseen ihmiseen kuin rakastaa häntä pitkään, mutta jos siinä onnistuu, jos kumpikaan ei luovuta ja päästään vaikeiden vaiheiden yli, rakkaus muuttuu itse asiassa koko ajan täydemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Rakkaudesta paljastuu tasoja, joita ei osannut edes kuvitella rakkaudessa olevan.”

Juha Itkonen on kirjailija, jonka tuotannosta olen saanut lohtua jo liki 15 vuotta. Tiesin siis heti, kun kuulin uusimmasta teoksesta, että se jättää minuun syvän jäljen. Ja mitä muuta se voisi tehdä? Ihmettä kaikki (2018) on Itkosen uusin romaani, omakohtainen tarina lapsen menettämisestä raskauden puolivälissä ja uudesta raskaudesta, joka sekään ei suju odotetulla tavalla.

Romaanin ensimmäinen osa kuvaa raskautta, jossa sikiökalvoon tullut reikä ja lapsiveden puute uhkaavat vauvan terveyttä jo ennen rakenneultraa. Tätä seuraavat viikkojen epätietoisuus ja pelot, joita nelihenkinen perhe kohtaa. Luin tätä rannalla Kosin auringossa, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Itkonen löytää oikeat sanat kuvaamaan tällaista kaoottisuutta ja kykenee jotenkin kummallisesti jäsentämään eheäksi kokonaisuudeksi pelon täyttämät viikot ja parisuhteen kriisit. Kokeneen kirjailijan varmuudella Itkonen kuljettaa henkilökohtaista tarinaa objektiivisesti, oksentamatta omaa pahaa oloaan ja epävarmuuttaan lukijoiden syliin.


Kirjan toinen osa alkaa yllätyksellä. Menetystä ja suurta surua paetaan Uuteen-Seelantiin, jossa Rose-vaimo kertoo uudesta raskaudesta. Kumpikaan ei ole valmis siihen, pelko ottaa jälleen vallan. Vielä suurempi ja pelottavampi yllätys on se, että Rose odottaa kaksosia. Syksyllä pariskunta joutui luopumaan pienestä tyttärestä, ja nyt pelissä oli peräti kaksi elämää, kaksi sydäntä joiden vuoksi taistella. Ja koska elämä ei ole vain satua ja onnellisia loppuja, moni asia menee vikaan tässäkin. Lopulta perhe löytää itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta.

Ihmettä kaikki on katarttinen romaani, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukija joutuu seuraamaan piinaavan läheltä vanhempana olemisen pelkoja, vanhemmaksi tulemisen epävarmuutta sekä elämän ja kuoleman arvaamattomuutta. Lapsen kuolema herättää tarinan henkilöhahmot pohtimaan utilitaristisia ja uskonnollisia kysymyksiä, jotka eivät kuitenkaan suojaa tai pelasta surun voimalta; ennen niin rationaalinen ja sopusointuinen elämä tuntuukin yhtäkkiä päämäärättömältä ja tututkin ihmiset tuntemattomilta, ulkopuolisilta.



Tämä ei siis ehkä ollut parasta lomalukemista, sillä jouduin kerran jos toisenkin selittelemään kyyneleitäni, mutta tuntui hyvältä lukea tämä teos rauhassa, vailla muuta tehtävää. Sain olla kirjaa varten ja kirja minua varten. Vaikka ennen kaikkea tämä on kirja lapsille, niille syntymättömille ja syntyville, joiden elämä on sattuman ja pienen hiuskarvan varassa, niiden joiden eteen tehdään paljon tärkeää työtä ja joita ei kuitenkaan aina pystytä auttamaan. Juha Itkonen lahjoittaakin koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikoiden Kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Arvostan.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018.
293 sivua

18.10.2018

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää



Ja huomautan, että juuri tällaisessa paskamaisessa ja turhauttavassa arkielämän kaaoksessa on valintojen paikka. Liikenneruuhkat ja täpötäydet käytävät ja pitkät kassajonot antavat nimittäin ihmiselle aikaa ajatella, ja jos en tee tietoista päätöstä siitä miten ajattelen ja mihin huomioni kiinnitän, niin vedän herneen nenääni ja minulle tulee inhottava olo joka kerran ollessani ruokaostoksilla, koska luontainen peruslähtökohtani kuitenkin on varma tieto siitä, että tämän kaltaiset tilanteet liittyvät aina juuri minuun itseeni, minun nälkääni ja uupumukseeni ja haluuni päästä äkkiä kotiin, ja vaikutelmaksi jää, että kaikki muut ovat ainoastaan tiellä, ja keitä sitä paitsi ovat nämä ihmiset minun tielläni?

Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi vuonna 2012 kokoelman modernin amerikkalaisen kirjallisuuden ohittamattomaksi nimeksi tituleeratun David Foster Wallacen esseitä teoksessa Hauskaa, mutta ei koskaan enää (suom.  Juhani Lindholm). Wallace kuoli vuonna 2008 vain 46-vuotiaana, mutta hän ehti elämänsä aikana kirjoittaa niin romaaneja, novelleja kuin useita esseekokoelmiakin.  Hauskaa, mutta ei koskaan enää on ensimmäinen suomennos Wallacen tuotannosta.

Esseen määrittely ei ole yksiselitteistä ja helppoa. Tieteen termipankki määrittelee esseen lyhyehköksi kirjoitelmaksi tai tutkielmaksi rajatusta aiheesta, mutta samaisessa artikkelissa todetaan, että essee voi yhtä hyvin olla vain muutamien satojen sanojen mittainen kirjoitelma tai jopa tuhatsivuinen tutkielma. Hauskaa, mutta ei koskaan enää sisältää  kuusi esseetä, joista lyhyin on 12-sivuinen valmistujaispuhe Kenyon Collegen opiskelijoille ja pisin lähes 120-sivuinen kuvaus risteilymatkasta Karibialla.

Esseiden pituudet vaihtelevat siis suuresti, mutta samalla tavalla varioivat myös aiheet, joita Wallace esseissään käsittelee: hummerifestivaalit, pornoteollisuus, ajattelun ja valintojen vapaus, tennis, New Yorkin terrori-iskut ja edellä mainittu risteily. Moninaisen aihekirjon kautta Wallace nostaa esille ihmisen egoismia, kaksinaismoralismia ja järjettömyyttä. Hän kuvaa taidokkaasti ja tarkasti absurdeja tilanteita, kuten amerikkalaista aikuisviihdegaalaa, joka rinnastetaan heti esseen ensimmäisissä kappaleissa Oscar-gaalaan. Tämä raju rinnastus ja vastakkainasettelu nostaa hetkittäin karvat inhosta pystyyn, mutta herättää mielenkiinnon juuri siksi, ettei se ole ylistys kummallekaan gaalalle vaan inhorealistinen kuvaus elokuva-alan julmuudesta ja pornoteollisuuden parodiamaisuudesta. Samanlaista otetta löytyy aloitusesseestä Hummereita yllin kyllin, joka kuvaa suurta hummeritapahtumaa, jonka tarkoituksena on osoittaa hummerin terveellisyyttä ja herkullisuutta sekä poistaa sitä ylellisyyden leimaa, jonka hummeri on osakseen saanut. Kehuttuaan tovin hummeria ruokana Wallace siirtyy moraaliseen pohdiskeluun ja kuvaa hummereiden kipuaistimuksia ja erilaisia (ilmeisen kivuliaita ja epäeettisiä) valmistustapoja tälle herkulle.


Erikoiseksi Wallacen esseet tekee suuri alaviitteiden määrä. Ajoittain alaviitteet ovat niin pitkiä, että aukeamalle ei mahdu leipätekstiä lainkaan, kuten sivuilla 174—175, joissa Wallace jatkaa jo edeltävällä aukeamalla alkanutta kuvausta pöytäseurueestaan ja heidän kanssaan käymäänsä keskustelua. Esseiden alaviitteetkin ovat hyvin moninaisia: ne muun muassa selventävät kirjoittajan sanavalintoja, laajentavat aiheen käsittelyä ja välillä esittelevät faktoja aiheesta. Alaviitteiden kautta kirjoittaja käy eräänlaista dialogia oman tekstinsä kanssa, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta tekee lukuprosessista hitaan ja myös melko työlään. Osa viitteistä on jopa hauskoja, mutta useiden kohdalla huomasin ärtyväni, sillä teksti näyttää sekavalta ja tajunnavirtamainen kirjoitus hyppelee alaviitteiden vuoksi entisestään. Omaa lukutapaansa oli pakko muokata, jotta lukukokemus ei olisi ollut liian pirstaleinen.

Mitä esseistä jäi käteen? Pitkiä virkkeitä, vielä pidempiä alaviitteitä ja ajoittain poukkoilevaa tekstiä. Kuitenkin Wallacella on terävät ajatuksensa ja laajat polveilevat pohdintansa, jotka kuljettavat tekstiä vaikeiden moraalistenkin kysymysten äärelle. Lukukokemus jätti jälkeensä hämmennyksen ja toisaalta myös uupumuksen, sillä esseet eivät suinkaan olleet keveitä, ja niiden rakenne teki lukuprosessista vielä tavanomaista työläämmän.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – Esseitä ja argumentteja
Siltala, 2012.
261 sivua
suom. Juhani Lindholm

15.10.2018

Arvonta!

Kuva: Messukeskus/Tero Ahonen



Blogi vietti hetken hiljaiseloa, sillä otimme perheeni kanssa varaslähdön syyslomaan viettämällä viikon tuulisella mutta lämpimällä Kosin saarella. Nyt on kuitenkin aika palata arkeen ja viritellä myös blogi syystunnelmiin. Ja mikäs toisikaan syystunnelmaa paremmin kuin vauhdilla lähestyvä syyskauden ykköstapahtuma Helsingin Kirjamessut!

Olen itse lähes joka päivä paikalla kuuntelemassa kiinnostavia esityksiä ja tutkailemassa kirja-alan tarjontaa. Toivoisin, että mahdollisimman moni muukin innostuisi paikalle ja pääsisi kokemaan lukemisen iloa myös paikan päällä. Kirjamessut on siitä ihana tapahtuma, että siellä lukuilon ja -innostuksen voi löytää myös ihan vaivihkaa.

Ainakin yhtenä päivänä aion tutkailla messutarjontaa myös tyttäreni kanssa, jotta pääsen syvemmin käsiksi siihen, mitä kaikkea kirjamessuilla on tarjota lapsille ja lapsenmielisille. Tytär on innoissaan ainakin lukukoira Börjen tapaamisesta, Tanhupallon näkemisestä sekä Tatusta ja Patusta. Itseäni kiinnostaa lasten alueella erityisesti kuvittajien Lehtimaja ja toiminnalliset työpajat.

Aion esitellä menovinkkejä ja messutärppejä tarkemmin ja runsaammin hieman myöhemmin, mutta nyt on arvonnan aika! Olen saanut mahdollisuuden arpoa kaksi yhden päivän lippua Helsingin Kirjamessuille. Lippu oikeuttaa yhteen sisäänpääsyyn valitsemanasi päivänä, ja arvonnan päätyttyä toimitan liput voittajille sähköpostitse. Toinen lippu arvotaan täällä blogissa ja toinen Instagramin puolella. Osallistumisaikaa on lauantaihin 20.10. klo 20.00 asti.

Osallistuaksesi messulipun arvontaan täällä blogissa kommentoi alle, mitä odotat messuilta. Voit kertoa myös oman tärppisi Kirjamessujen ohjelmistosta, joka on luettavissa täällä. Jätä kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Osallistuaksesi myös toisen messulipun arvontaan seuraa blogin Instagram-tiliä @kirjahyllyssa ja toimi siellä olevien ohjeiden mukaan.

Onnea arvontaan, ja toivottavasti tavataan Kirjamessuilla!

3.10.2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta



Alut on tehty paljaudesta, vaaran ja alttiuden suloisuudesta, peloista jotka kerrotaan toiselle kuiskaten, öistä joina unet muuttuvat yhteisiksi iho ihoa vasten.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna intouduin lukemaan kolmanneksen syyskuun kirjasaaliista – mikä ei sinänsä ollut merkittävän paljon, sillä luin yhden romaanin ja esseekokoelman, jota olin lukenut vähitellen kuun puolestavälistä alkaen. Syyskuulle lukutahti oli kuitenkin poikkeuksellisen kova.

Kokonainen romaani oli Riikka Pulkkisen uutuusteos Lasten planeetta (2018), jolta odotin melko paljon, sillä olen pitänyt useista Pulkkisen aiemmista teoksista. Se on yhtä aikaa kertomus avioerosta ja mielenterveyshäiriöistä. Nämä kaksi eri ajassa kulkevaa tarinaa saavat rinnalleen vielä sadun, jota avioeron kohdannut Frederika kertoo lapselleen. Aluksi kirja tuntuukin hieman poukkoilevalta ja hajanaiselta, eikä satu tuntunut kovin koherentilta osalta kokonaisuuden kannalta.

Sivu toisensa jälkeen tarinat kuitenkin syvenivät ja limittyivät toisiinsa ja satuiluakin osasi jo odottaa. Lukukokemusta ehkä häiritsi osittain ajatus siitä, että kyseessä olisi puhdas eroromaani. Ei, sitä Lasten planeetta ei suinkaan ole, vaikka avioerokertomus toimiikin teoksen kehyskertomuksena. Rinnalla kulkee kuitenkin sujuvasti kertomus Frederikan siskon vuosien takaisesta psykoosista, ja satukin tuntuu lopulta melko luontevalta osalta tekstilajien vuoropuhelua.

Frederikan pyrintöjen kannalta oli sääli, ettei hulluus koskaan voi olla kaunista ja hallittua. Se ei koskaan ole minkäänlainen teos. Sitä ei voi käskeä saati muovata. Se on aina likaista ja rääkkyvää, rajatonta, hahmotonta ja lohdutonta.

Mielen hajoaminen ja perheen hajoaminen rinnastuvat taidokkaasti tässä romaanissa. Pulkkinen kykenee uskottavasti kuvaamaan psykoottisen ihmisen ajatusmaailmaa siten, että siitä välittyvät sekä sairastuneen oma kokemus että myöskin läheisten tuntemukset hajanaiselta tuntuvan ajatuksenjuoksun edessä. Perheen hajoamista sen sijaan käsitellään yksipuolisesti, vain perheen äidin näkökulmasta, mikä on toimiva ja tehokas kerronnallinen valinta. Avioeroa ei yritetä selittää dialogisesti tyhjäksi, vääjäämättömäksi ratkaisuksi, vaan se on hiljalleen etenevä prosessi, jota kumpikin tahoillaan työstää tietämättä toistensa ajatuksenjuoksusta juuri muuta kuin sirpaleen sieltä ja särön tuolta.


Pulkkinen käsittelee monipuolisesti avioeroa myös lapsen kannalta: ydinperheen hajoamista, kahden kodin tapoja, uusia leluja ja vanhojen tavaroiden jakamista. Juuri tähän näkökulmaan kohdistuu se muutamaan kertaan mainittu satu, jonka kautta Frederika sanoittaa tapahtumia ja siihen liittyviä tunnetiloja lapselleen. Vaikka ymmärränkin sadunkerronnan roolin tosielämän ja myös kirjan symbolisen tason kannalta, olisi kirja toiminut myös mainiosti ilman satua. Vai olisiko? Toisaalta näen asian myös niin, että satu oli oleellinen väylä äidin ja tyttären uuteen elämään ja merkittävä osa eroon liittyvää surutyötä.

Lasten planeetta on monitasoinen teos, joka olisi syytä lukea kahteen kertaan, jotta sen tematiikka kunnolla aukeaisi. Erityisen paljon pidin psykoosin kuvauksesta, jossa jokainen ajatuksen sirpale ja kummallisten mielleyhtymien ketju oli tuotu taidokkaasti ja uskottavasti esiin. Romaani lähti kuitenkin hieman töksähdellen liikkeelle, enkä ole lainkaan varma, pitäisinkö alusta edes nyt, vaikka tiedän tarinan lähtevän nousuun. Toinen lukukerta saattaa siis tovin odotella vielä, mutta uskon löytäväni tähän monta uutta lähestymistapaa, mikäli vielä teoksen äärelle palaan.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava, 2018.
382 sivua

1.10.2018

Syyskuun luetut



Syyskuu oli työläs kuukausi kaikin puolin. Opinnot alkoivat, ja töitäkin oli riittämiin. Kaiken kiireen keskellä oli hetkittäin vaikea rauhoittua lukemaan, kun tein kahta työtä, kirjoittelin esseitä, kuljetin lapsia harrastuksiin ja juhlimme useampana päivänä kuopuksen neljävuotissyntymäpäiviä. Silti syksyn alkaminen ja päivien viilentyminen on tuntunut hyvältä hellekesän jälkeen. Viikonloppuna laitoimme kesämökin talviteloille, mikä on joka vuosi yhtä aikaa haikeaa ja rauhoittavaa. Veneen kääntäminen sinetöi kuluneen kesän.


Onneksi sitä lukuaikaakin löytyi, vaikkakin vähemmän kuin olin alun perin ajatellut ja toivonut. Luin yhteensä kuusi kirjaa, ja tässä kuussa äänikirjoja ei tullut kuunneltua ainuttakaan. Lukematta jäi myös se aiemmin mainittu kuukauden klassikkoteos (ehdin jo aloittaa Orwellin Vuonna 1984 -teosta, mutta kirjaston lyhytlainat kirivät sen edelle) sekä virolainen kirjallisuus. Omasta hyllystäni löytyy Jaan Krossia ja luin muutaman sivun myös Mihkel Raudin Sininen on sinun taivaasi -dekkaria, mutta kirjaston lyhytlainat oli pakko lukea ensin. Onneksi tässä on koko loppuvuosi – ja tulevatkin vuodet – aikaa lukea niin virolaista kuin muutakin käännöskirjallisuutta. Virolaisesta kirjallisuudesta minulle onkin jo suositeltu Eno Raudin Näpsäkäävät-lastenkirjaa (kiitos Kirjamies!), mutta mielelläni otan vastaan lisää suosituksia!

Lokakuu on mitä mahtavin kirjakuukausi. Ihan pian on jo Turun Kirjamessujen aika, mutta perheemme lomamatkan vuoksi en valitettavasti sinne tänä vuonna pääse. Onneksi kuun viimeisenä viikonloppuna pääsee sitten tutkailemaan Helsingin Kirjamessuja. Kirjamessuista tulee varmasti tässä kuussa vielä ennakkotunnelmia ja kuun lopussa sitten raporttia itse messuista. Ennen messuja aion kuitenkin ottaa osaa Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, johon palaan kyllä vielä useita kertoja tulevina kuukausina. Suunnitelmissa on lukea ainakin Jane Austenin Emma ja Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.


Alla on vielä lista syyskuun luetuista. Lasten planeetasta ja David Foster Wallacen esseekokoelmasta on luvassa kirjoituksia lähipäivinä.

Hannu Mäkelä: Valo – Kertomus rakkaudesta
Olli Jalonen: Taivaanpallo
Enni Vanhatapio: Absentia
Minna Rytisalo: Rouva C.
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää – Esseitä ja argumentteja

27.9.2018

Minna Rytisalo: Rouva C.




Tämän osa haluan olla, tähän haluan kuulua, niin hän ajatteli, näistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä.

Minna Canthista on julkaistu vuosikymmenten kuluessa useita elämäkertoja, mutta Minna Rytisalo päätti kirjoittaa kaimansa tarinan uudella tavalla. Rouva C. (2018) ei ole elämäkerta vaan historiallinen romaani, jonka taustalla olevaa tarinaa on tietoisesti muuteltu ja elävöitetty, annettu sanat ja ajatukset ihmiselle, joka niitä ei itse itse ole tarinoissaan kertonut. Toki Canthin ajatusmaailmasta tiedämme paljonkin, mutta Rouva C. on arkisempi kuvaus avioliitosta, äitiydestä, ystävyydestä ja naisen elämästä yleensä.

Rytisalon teos on vaikuttava. Se luovii taidokkaasti faktan ja fiktion välimaastossa, luo eteemme elävän mielikuvan siitä naisesta, joka yli sata vuotta sitten teki painokkaasti työtä tasa-arvon eteen. Tämä välittyy teoksesta hienovaraisesti, mutta ponnekkaasti. Minnaa Canthia ei kuvata aktivistina, mutta sen sijaan hän näyttäytyy aktiivisena osallistujana omassa elämässään ja yhteiskunnassa. Kun muut nuoret naiset avioituvat, he tyytyvät rooleihinsa toimettomina kotirouvina. Tämä kotirouvan malli on Minnalle tuttu jo Kuopion-kodista, jossa äiti kauppiaan rouvana tyytyi hoitamaan perheen, kuten kaikki aiempienkin sukupolvien naiset. Minna itse kuvataan uudisraivaajana, talon suunnittelijana ja rakennuttajana, joka toistuvasti aiheuttaa pahennusta astumalla miehiseen maailmaan, miesten töihin. Sama pahennus on esillä silloin, kun Minna ensimmäisenä suomalaisena sanomalehtinaisena kirjoittaa kantaaottavia tekstejä lehteen.


Minna Canthin realismi on jollakin tavalla tuttua kaikille. Jos on lukenut Canthin teoksia, voi tunnistaa Canthin ajatusmaailman ja kielen myös Rytisalon kielen lomasta. Teksti soljuu tapahtumien läpi ja siellä täällä on viittauksia Canthin teksteihin, jotka kasvavat ajatuksista ja kohtaamisista painetuiksi julkaisuiksi vasta paljon myöhemmin. Kaikkialla tämä kirjan Minna näkee kurjuutta, mutta myös toivon paremmasta ja mahdollisuuden vaikuttaa. Rytisalo pystyy luomaan uskottavan tarinan Canthin naturalismin synnystä, niistä groteskeista kokemuksista, joihin hän luokkayhteiskunnan ylempään kastiin kuuluvana kohtaa.

Canthin tärkeän työn ja poikkeuksellisen ajatusmaailman rinnalle on luontevasti nostettu kertomus ystävyydestä. Canthin ystävänä esitelty Flora Savenius - myöhemmin Wallin - oli vain puoliksi totta, mutta tarinan painoarvoa se ei vähentänyt.  Rytisalo luo todelta tuntuvan ystävyyssuhteen, joka toistuvasti törmää arvojen ja asenteiden erilaisuuteen. Ystävyyden teemaa käsitellään yhtä sujuvasti ja painokkaasti kuin Canthin elämäntyöhön johtavia sattumuksia ja ajatusmalleja. Teos ei siis millään tapaa korosta Canthin roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana vaan tuo esiin sellaisen Minnan, joka mahdollisesti on ollut kaikkien niiden kirjoitusten ja vaikutuspyrkimysten takana. Sellaiseen elämään arkinen ystävyys ja avioliitto kuuluvat merkityksellisinä osina.

Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt.


Maailma on muuttunut Minna Canthin ajoista, mutta yhä vain tasa-arvoasiat niin sukupuolen kuin yhteiskuntaluokankin osalta nousevat esille. Canthin tarina on ajankohtainen ja tuore, mutta samaan aikaan kaunis kertomus menneestä, sopiva sekoitus faktaa ja sepitettyä historiaa. Canthin tärkeän työn ja poikkeuksellisen ajatusmaailman rinnalle on luontevasti nostettu kertomus ystävyyden karikoista.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018.
367 sivua