10.12.2018

Mia Franck: Pommipuutarha


Kasvot leijuvat silmieni edessä, kaikki nuo kasvot jotka ilmaantuvat, enkä minä osaa, en tiedä, en ymmärrä mitä minun pitäisi tehdä. Minun täytyy katsoa. En näe mitään. Näen liikaa. Kotoa, sieltä joka ei ole oikein koti enää, sieltä kaukaa, rautatietä pitkin, yli veden, taas rautatietä, sieltä minä vain lähdin pois.

Torstaina, kun Suomi vietti 101. syntymäpäiväänsä, luin loppuun Mia Franckin Pommipuutarhan (Bombträdgården, 2018, suom. Laura Beck). Olen ennenkin Instagramin puolella kertonut, että kuulun siihen ryhmään, joka lähtökohtaisesti jaksaa vieläkin innostua Suomen sotahistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Silti sotakuvauksiin toisinaan väsähtää, kun tulee tunne, että ne eivät tarjoa mitään uutta. Elokuussa lukemani Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa (2018) oli vaikuttava poikkeus, jotain uutta ja mieleen jäävää. Sen rinnalle nousee nyt tämä teos, jonka aihe kumpuaa Mia Franckin äidin omasta sotalapsikokemuksesta.

Pommipuutarha kertoo siis helsinkiläisestä Liselottista, joka elää yhdessä äitinsä, tätinsä ja serkkunsa kanssa pienessä asunnossa. Sota ei ota laantuakseen ja olot Suomessa käyvät yhä vaikeammiksi. Liselott lähetetäänkin Ruotsiin monen muun lapsen tavoin. Lennis-serkunkin on tarkoitus lähteä, mutta viime hetken tapahtumat pakottavat Liselottin lähtemään yksin. Lenniksen ääni kuuluu yhä hänen korvissaan, ja tällä tavoin serkku on vielä läsnä Liselottin elämässä, vaikka yhä uudelleen hän joutuu kertaamaan mielessään muistot tuberkuloosista ja vaikeasti hengittävästä ”veliserkustaan”.

Ruotsinkielisyys helpottaa Liselottin asettumista uuteen maahan ja uuteen perheeseen. Hän muuttaa Rydlundan pappilaan, jossa hänellä on seuranaan perheen samanikäinen tytär Maria-Greta. Pappisperheessä on kuitenkin paljon kirjoittamattomia sääntöjä, jotka tekevät sopeutumisesta vaikeaa ja aiheuttavat myös häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Romaani etenee kohtauksittain ja ellipsit jättävät paljon arvailujen varaan. Ensimmäisen vuoden kuvaus hieman takkuaakin; hetkittäin Liselottin elämä tuntuu jopa liiankin helpolta ja auvoiselta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun toinen vuosi alkaa. Taloon saapuu vielä yksi sotalapsi, täysin suomenkielinen Outi. Outi on vanhempi kuin Liselott ja Maria-Greta, mutta pahinta on se, että pappilan väki odotti poikaa avustamaan talon tehtävissä. Outista tulee ulkopuolinen, syntipukki. Jännitteet kasvavat ja pahuus nostaa päätään. Kirjaan syntyy aivan uudenlainen vire: tiivistunnelmainen ja painostava. Tässä vaiheessa kirjaa on enää vaikea laskea käsistään.

Vaikka Pommipuutarha on sotakirjallisuutta, sen pääpaino ei ole sodan kuvauksessa vaan pikemminkin sodan seurauksissa. Romaanissa kerrotaan kyllä, kuinka pommit putoilevat, talot romahtavat ja ihmiset sairastuvat ja näkevät nälkää. Sodan varjo häilyy kaiken yllä mutta vain etäisinä muistoina tai kirjeinä Helsingistä. Ruotsissa kaikki toisin: on pullaa, lämpimiä vaatteita ja rajattomat mahdollisuudet koulunkäyntiin. Ruotsin olojen auvoisuus on kuitenkin vain näennäistä, totta vain osalle. Outin ja Liselottin kokemusten räikeä vastakohtaisuus nousee toistuvasti esille, vaikka Outi ei pääse ääneen vaan jää passiiviseksi objektiksi kerta toisensa jälkeen.

Franck punoo teoksensa juonen tiiviiksi kimpuksi. Alun helppous ja hapuilevuus vaihtuu vähitellen intensiiviseksi kerronnaksi, joka ei säästele lukijaa. Pappilan vaurauden ja hyvinvoinnin kääntöpuolelta löytyy painavia salaisuuksia, syrjintää ja toistuvaa väkivaltaa. Ennakkoasenteilta ja -odotuksilta ei säästy kukaan. Teos vie lukijan kohtaamaan niin syntyperään kuin sosioekonomiseen asemaankin liittyviä asenteita ja odotuksia, niiden ehdottomuutta ja laajoja vaikutuksia.
Pommipuutarha on teos, jota ei haluaisi laskea käsistään. Se johdattaa lukijan syviin vesiin ja pakottaa kohtaamaan vaikeita asioita. Franck kirjoittaa tarkkanäköisesti sotalasten kokemuksista ja saa aikaan todentuntuisia kohtaloita. Erityisen ansioituneena pidän sekä suomen- ja ruotsinkielisten sotalasten kokemusten huomioimista ja muistutusta siitä, ettei kaikilla ollut näiden vuosien jälkeen enää kotia johon palata.

Mia Franck: Pommipuutarha
alkuteos Bombträdgården
suom. Laura Beck
Teos & Förlaget, 2018
361 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

7.12.2018

Kolme poimintaa marraskuulta


Kuten jo aiemmin kerroinkin, marraskuu oli mielenkiintoinen lukukuukausi. Luin paljon erilaista kirjallisuutta, mikä toi aivan uudenlaista lukuintoa. Aiempaa herkemmin tartuin kirjoihin hetken mielijohteesta ja jätin odottamaan monta sellaista kirjaa, joita olen jo pidempään aikonut lukea. Ja koska lukutahti on ohittanut reippaasti blogin päivitystahdin, marraskuun kirjoista osa jää kokonaan esittelemättä ja näistä lopuista yritän tehdä tässä jonkinlaisen koosteen.

Olen aiemmin jättänyt suosiolla väliin kaikki trillerit ja dekkarit, mutta tänä vuonna olen useaan otteeseen hypännyt ulos mukavuusalueeltani ja tehnyt tuttavuutta rikosromaanien kanssa. Marraskuussa luin Leïla Slimanin palkitun teoksen Kehtolaulu (Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen 2018), joka onnistui koukuttamaan minut. Jo ensimmäiset sivut ovat niin intensiiviset, ettei kirjaa tohtisi laskea käsistään. Kirja kertoo tarinaa Myriamin ja Paulin perheestä sekä heidän lastenhoitajastaan Louisesta, jota parempaa hoitajaa ei voisi toivoa. Vähitellen heidän välilleen kuitenkin kehittyy outo suhde, riippuvuus, ja tilanne johtaa lopulta molempien lasten kuolemaan. Miksi? Vetovoima liittyy ehkä juuri siihen, että kirjan loppuratkaisu paljastetaan heti alussa, ja vähitellen lukijalle paljastuu, miksi näin on päässyt käymään.

Tässä romaanissa minua ei ehkä niinkään koukuttanut tarina ja sen jollakin tavalla etäiseksi jäävät hahmot, vaan enemmänkin innostuin kerronnallisista ratkaisuista. Slimani on palkittu Marokon ja Ranskan merkittävimmillä kirjallisuuspalkinnoilla, mitä en ihmettele lainkaan luettuani tämän teoksen. Hän keinottelee taitavasti romaanin ajallisilla ulottuvuuksilla ja kerronnallisilla ratkaisuilla. Juuri näiden tarkastelu – verbien aikamuodot, analepsikset ja prolepsikset – teki lukemisesta erittäin antoisaa. Teos oli luettu hetkessä, mutta palasin silti useita kertoja tutkimaan tarinan aikarakenteita ja fokalisaatiota.

En tiedä, saavatko rikosromaaneja enemmän lukevat paremmin kiinni hahmoista ja tarinasta, mutta itselleni ne jäivät tässä teoksessa vähän ohuiksi. Tarina sinänsä oli kiinnostava ja välillä ahdistavankin painostava, mutta siihen jäi toisaalta myös useita kummalliselta tuntuvia tapahtumasarjoja. Se ei kuitenkaan lukukokemusta juurikaan häirinnyt, sillä ihastuin niin vahvasti taidokkaisiin rakenneratkaisuihin.

Leïla Slimani: Kehtolaulu
alkuteos Chanson douce, 2016
suom. Lotta Toivanen
WSOY, 2018
237 sivua


Luen aivan liian vähän tietokirjoja. Siihenkin olen pyrkinyt tänä vuonna pyrkinyt vaikuttamaan tietoisesti, ja olenkin sen seurauksena lukenut muun muassa Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin elämäkerrat. Nyt astuin merkittävällä tavalla mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä sain postissa yllätyksen Kirjapajalta. Lähetyksen sisältä paljastui Liisa Väisäsen uutuusteos Symbolien pitopöydässä — Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä (2018). Teos yhdistää perinteistä ruokakulttuuriamme ja kertoo niin ruoan alkuperästä kuin sen laajemmista symbolisista yhteyksistä taiteeseen. Teos on ihanan värikäs ja kuvat täynnä tunnelmaa. Kovin syvälle yksittäisten symbolien historiaan ja merkityksenmuodostumiseen se ei pääse, sillä asiaa on paljon ja sivuja verrattain vähän, vain 175. Kaiken lisäksi kirja on pienikokoinen, joten sivuille ei kovin paljon tekstiä mahdu.

Pienen kokonsa ja herkullisten kuviensa vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lähestyä. Se ei ole lainkaan uhkaava ja paksu tieteellinen teos, joka pursuaa lähdeviitteitä ja vaikeasti ymmärrettäviä sanoja. Itselleni toisaalta juuri sellainen teksti on mielekästä luettavaa, mutta vieraan aihepiirin tutkimiseen tällainen teos on oivallinen. Tämä olisi myös kaunis lahjakirja, joka ei vaatisi ympärilleen kuin kauniin nauhan.

Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä
Kirjapaja, 2018
175 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


Luin marraskuussa myös messuilta hankkimani lapsille ja nuorille suunnatun Jack Chengin Kosmoksessa tavataan (See You in the Cosmos, 2016, suom. Terhi Kuusisto, 2017). Olen sen kaunista kantta ihaillut moneen kertaan kirjaston hyllyssä, mutta syytä tai toisesta sen vetovoima ei ole riittänyt pidemmälle. Kirjamessuilta sain sen kuitenkin kahden euron hintaan, mikä oli riittävän houkutteleva tarjous myös teoksen lukemiselle.

Teos kertoo 11-vuotiaasta Alexista, joka haluaa lähettää kultaisen iPodin avaruuteen kuten esikuvansa Carl Sagan kultaisen äänilevyn vuonna 1977. Teos rakentuukin näistä iPodin tallenteista, joilla Alex kuvaa haaveitaan, perhetilannettaan ja arkisia havaintojaan. Alex lähtee yksin rakettifestivaaliin, joka järjestetään New Mexicossa, tarkoituksenaan laukaista itse valmistamansa raketti – ja sen kyydissä kultainen iPod – avaruuteen. Koska kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, iPod ei lähde avaruuteen eikä Alex tapahtumasta kotiin. Sen sijaan Alex matkaa osavaltiosta toiseen jatkaen tapahtumien äänittämistä.

Ilmava taitto ja suurikokoinen fontti tekivät teoksesta nopealukuisen. Itse tarina sen sijaan junnasi monin paikoin eikä tuntunut etenevän millään. Lapsikertojalle ominaiseen tapaan takerruttiin monenlaisiin sekkoihin, jotka aikuislukijana olisi mielellään sivuuttanut. Kuitenkin, tämän lapsekkaan kerronnan ja utopististenkin tapahtumien taustalta paljastuu surullinen perhetarina, josta ainakin aikuinen saa kiinni heti alkumetreillä. Teos nostaa esille tärkeitä teemoja menetyksestä ja menestyksestä, joihin dialogin ja monologin vuorottelu tuo sopivasti erilaisia lähestymistapoja. Voisin kuvitella tämän sopivan aika hyvin ala- ja yläkoulun taitteeseen, vaikkakin puhetta jäljittelevät pitkät virkkeet voivat heikommalle lukijalle asettaa turhankin paljon haasteita.

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
alkuteos See You in the Cosmos, 2016
suom. Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2017

324 sivua

3.12.2018

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli


Suomen kieli sen sijaan on jotain vähän muuta. Se ympäröi meitä kuin iho, ja tunnemme sen kaikki. Sen kautta saamme tiedon maailmasta ja identiteetin, kertomukset siitä, mitä meidän pitäisi olla. Se on nationalismin ytimessä, mutta itse se on ytimeltään jotain aivan muuta kuin nationalismia. Se on ikkuna maailmaan, joka on kokonainen ja väärentämätön, nationalismin kertomuksista kokonaan riippumaton.

Kielitieteestä on aika vähän sellaisia tietokirjoja, jotka kiinnostaisivat suurempaa yleisöä. Tämä on selkeä puute. Monilta muilta tieteenaloilta on paljon yleistajuisia tietokirjoja, jotka myös myyvät, ja samoin sellaisia kirjoja, jotka on kohdistettu lapsille. Kirjakauppojen hyllyiltä löytyy niin fysiikkaa, maantiedettä kuin historiaakin käsitteleviä tietokirjoja, joille on helppo osoittaa kohdeyleisö, mutta kielitiede jää tässä helposti varjoon. Onko ongelma kielitieteessä itsessään vai teosten kirjoittajissa?

Kielitiede ei ole kovin mediaseksikäs tutkimuskenttä. Se tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden sukeltaa moninaisiin maailmoihin ja tarkastella elinympäristöämme erilaisin tavoin. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi tietää tämän ja on nyt pyrkinyt tarjoamaan mielenkiintoisia näkökulmia suomen kielen maailmaan teoksessaan Suomen kieli ja mieli (2018). Teos on esseemäinen, neljään osaan jaettu pohdinta suomen kielen nykytilanteesta, kielitieteestä, kielenkäyttäjistä ja monista muistakin maailman kielistä. Se luotsaa pintapuolisesti suomen kielen varhaisvaiheista aina tulevaisuuden uhkakuviin saakka. Välissä pohditaan niin fonetiikkaa kuin kielen monimerkityksisyyttäkin.

Minä olen ehkä jäävi arvioimaan teoksen vetävyyttä, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua suuresti. Monista asioista olisin mielelläni lukenut enemmän ja syvemmin, mutta tällaisessa teoksessa se tuskin olisi ollut tarkoituksenmukaista. Tutkimuskirjallisuus on asia erikseen, ja jokaisesta Saarikiven esittelemästä aihealueesta löytyy kasoittain materiaalia luettavaksi, mikäli aiheeseen haluaa tutustua enemmän. Saarikiven ansiota onkin juuri yleistajuistaminen. Hän tarjoilee faktoja omalla, kokemusperäisellä pohdinnallaan höystettynä, mutta tieteellisen tekstin sijaan hän asettaa lukijan alttiiksi ajatuksille ja innostukselle. Huomaan suorastaan hykerteleväni kohdassa, jossa Saarikivi kuvailee Suomen kielen äänneasua:  Tuloksena on kieltä osaamattoman korvaan peltikatolle ropisevaa sadetta vastaava akustinen elämys ——. Kielemme kuulostaa samalta kuin sepelin heitteleminen metallikulhoon tai näkkileivän rusentaminen tiskipöydälle. Toisaalta vaikutelmaa pehmentävät runsaat vokaalit. Ikään kuin rusentaisimme näkkileivän sekaan suuria meheviä tomaatteja.” Voiko konkreettisempaa, helpommin käsitettävää kielikuvaa enää olla?

Saarikivi vertailee professorin vahvalla tietotaidolla suomen kieltä maailman valtakieliin mutta yhtä lailla myös uhanalaisiin vähemmistökieliin. Puhujamäärältään suomikin on melko pieni – noin viisi miljoonaa kielenkäyttäjää – mutta silti se on maailman 7000 kielen joukosta noin 120. puhutuin kieli. Ja tekstitasolla tilanne on hurjan paljon parempi, sillä Suomessa julkaistaan aktiivisesti niin kirjallisuutta kuin erilaisia nettitekstejäkin. Näiden molempien osalta suomen kieli yltää kolmenkymmenen parhaimman joukkoon!

On varmasti helppoa havaita, että olen innostunut. Voisin keskustella kirjan teemoista loputtomiin – ja aina intoa puhkuen. Muutamaan asiaan kiinnitin kuitenkin kielitieteilijänä huomiota. Ensinnäkin joukkoon oli lipsahtanut toimituksellinen virhe ”suomen eduskunta”, jolla tuskin tarkoitettiin suomen kielen eduskuntaa. Tällä tuskin on kovin monille lukijoille merkitystä, mutta itse rekisteröin nämä yleensä aina – ja vielä painokkaammin, kun on kyse suomen kielen tärkeyttä korostavasta kirjasta. Toisekseen haluaisin takertua akkusatiiviobjektin käsitteeseen, jonka Iso suomen kielioppi luokittelee nykyään totaaliobjektiksi siksi, että akkusatiivin käsite tässä on hieman harhaanjohtava. Akkusatiivin lisäksi totaaliobjekti voi nimittäin esiintyä myös genetiivissä ja nominatiivissa. Ja kyllä, tiedän että moni käyttää akkusatiiviobjektin nimitystä yhä edelleen, mutta koen itse sen harhaanjohtavaksi ja hankalaksi. Mutta tarvitseeko kohtuullisen yleistajuinen kielitieteellinen teos uusimpia tieteellisiä käsitteitä? Tästä voinee olla montaa mieltä.

Haluaisin myös paneutua panna-verbin semantiikkaan, mutta ehkä sen paikka ei ole tässä. Olisi silti mielenkiintoista tietää, millä tavalla verbien merkityserojen esitteleminen iskee lukijoihin, jolla ei ole kielitieteellistä osaamista – eikä välttämättä erityisen suurta kiinnostustakaan. Itselläni lukeminen meinasi jämähtää tähän kohtaan ihan vain siitä syystä, että unohduin aivan liian pitkäksi aikaa pohtimaan panna-verbin polysemiaa ja suomen sijapäätteiden suhdetta englannin kielen prepositioihin. Innostavaa? Kyllä!

Suomen kieli ja mieli sisältää runsaasti kielipoliittisia ja kielen rakenteisiin liittyviä havaintoja, tutkimustuloksia ja ajatuksia, mutta yhtä lailla siinä on paljon pohdintaa kielen käyttöön liittyvistä konventioista ja kielen tulevaisuudesta. Se sisältää painokkaita näkökulmia suomen kielen tilanteeseen ja sen suhteeseen maailman muihin kieliin. Kiitoksensa saa niin perheen sisäinen kielenkäyttö kuin Suomen kirjastolaitoskin. Vaikka voisi kuvitella, että kyseessä on painava ja kriittinen teos suomen kielen tilanteesta ja sen ehdottomuudesta, on teos mielestäni jotain muuta. Suomen kieli on meille koti – aivan kuten Saarikivi osuvasti muistuttaa – ja siitä on pidettävä huolta. Viimeiset sivut vetivät hiljaiseksi jopa puolisoni. Jos haluat tietää miksi, lue tämä. Ja vaikka et haluaisikaan, lue silti – suomen kielen vuoksi.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli
Teos, 2018
240 sivua

1.12.2018

Marraskuun luetut


Marraskuu on vaihtunut joulukuuksi, vaikka ulkona ei täällä Etelä-Suomessa ole yhtään sen talvisemman näköistä kuin kuukausi sitten. Pakkaspäivistä olemme sentään saaneet nauttia. Blogi ja Instagram ovat olleet valitettavan hiljaisia viime viikkoina, kun arkielämän kiireet ovat ottaneet erävoiton. Opintojen, töiden ja kotikiireiden vastapainona olen kuitenkin lukenut – paljon. Tuntuu, että kaiken hälinän ja hyörinän vastapainoksi on tarvittu aimo annos hiljaisuutta ja joutenoloa. Minulle jälkimmäinen tarkoittaa juurikin lukemista omassa rauhassa. Sen sijaan aikaa ja voimavaroja ei ole juurikaan liiennyt kirjojen kuvaamiselle ja niistä kirjoittamiselle.

Marraskuu oli mieletön lukukuukausi, sillä luin valtavan monipuolisesti kirjallisuutta: kotimaista kaunokirjallisuutta, käännöskirjallisuutta, nuortenkirjallisuutta, sarjakuvateoksen, useita runoteoksia, tietokirjallisuutta... Lisäksi tietysti luin runsaasti lastenkirjallisuutta niin iltasaduiksi kuin milloin missäkin tilanteessa. Lukuähkyä tästä ei suinkaan tullut, vaan pikemminkin syntyi halu lukea lisää ja entistä monipuolisemmin. Heräsi kysymyksiä siitä, mihin vielä voisi perehtyä, mistä oppia lisää, millaisia genrejä löytää. Luettuani Heli Slungaa, Lassi Hyväristä ja Nils-Aslak Valkepäätä syntyi taas uusi palo lyriikkaa kohtaankin. Muutama uusi teos onkin jo odottamassa joulukuuta varten!

Onneksi aivot ovat nyt saaneet tarvitsemansa levon, ja olen jälleen uudella innolla rakentamassa julkaisuja niin tänne blogin puolelle kuin Instaankin. Mikäli joulukuun lukutahti jatkuu tällaisena, jään auttamattomasti jälkeen julkaisujen osalta. Siksi ajattelin tehdä heti joulukuun alkuun ainakin yhden kokoavan kirjoituksen, jossa esittelen useamman teoksen marraskuun luetuista. Tämän lisäksi luvassa on kirjoitus ainakin kuukauden suosikkikirjastani: Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli -teoksesta.

Ja koska on jo joulukuu, on myös aika kirjoittaa joulupukille! Siinä kyllä saattaa käydä niin, että minun kirjeeni voisi lähettää suoraan kirjakauppoihin ja pukin reen vaihtaa rekkoihin. Pitkä lista ja painavia toiveita siis luvassa!

Marraskuun luetut:

Kari Hotakainen: Buster Keaton - elämä ja teot
Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia
Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Emma Donoghue: Huone
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni
Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä
Leïla Slimani: Kehtolaulu
Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

18.11.2018

3 x runoteos


 
Marraskuussa olen lukenut poikkeuksellisen monipuolisesti kirjallisuuden eri tyyppejä: kotimaista ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, tietokirjaa, sarjakuvia ja runoja. Luen runoutta aika satunnaisesti ja harvoin kokonaista teosta. Ja silloinkin kun luen kokonaisen runokokoelman, palaan usein tuttujen ja turvallisten runoilijoiden teoksiin. Olen jo pitkään pohtinut lyriikkatuntemukseni laajentamista, mutta vasta Helsingin Kirjamessut antoivat tähän lopullisen sysäyksen. Olenkin ehtinyt tässä kuussa lukea jo kolme kokonaista teosta, jotka ovat olleet ihastuttavan erilaisia.

Heli Slungan neljäs runokokoelma Kehtolauluja kuoleville (2018) valvotti minua useampana iltana. Kokoelma sinänsä oli nopeasti luettu, mutta runot kutsuivat minua luokseen yhä uudelleen ja uudelleen. Luin niitä illan hiljaisina hetkinä, kun puoliso oli töissä ja lapset nukkumassa. Teoksen synkkä maailma otti minut todella vahvasti valtaansa, eikä nukkumisesta lopulta meinannut tulla mitään. Täytyy myöntää, että aika harvoin runoteos on niin vetävä, että kirjan imu saa ajantajuni katoamaan. Tämä oli juuri niin vetävä.

”Tänä yönä sinun muotokuvasi maalataan
kasvien mädällä ja tuhkalla
maanteiden mustalla liköörillä
ja lumella”

Tematiikka ja kielikuvat ovat groteskeja ja runojen inhorealismi hetkittäin äärimmilleen vietyä. Syntymän raakuus, lasten viattomuuden tahrautuminen, äitiyden vaatimukset — kaikki kääntyy jo elämän alkulähteillä mustaksi ja synkäksi. Slunga havahduttaa lukijan kerta toisensa jälkeen vastakohtien ja ääripäiden kautta nousevin kielikuvin. On runoja, joissa on pehmeä aloitus ja sitten heti seuraava säe onkin täynnä väkivaltaisia metaforia ja personifikaatioita. Tämän kokoelman runoissa on jotain hyvin samankaltaista kuin Marko Hautalan kauhukirjallisuudessa! Huomaan lukiessani pääseväni juuri tähän samaan tunnelmaan kuin esimerkiksi Kuokkamummo-romaanin kanssa.

Heli Slungan teokset eivät ole minulle ennestään tuttuja, mutta tässä teoksessa esiin nouseva vahva ääni ja varma, yhtenäinen tyyli saa minut todennäköisesti hakeutumaan myös aiemman tuotannon pariin. Tällaisena koukkuna toimi erityisesti teoksen viimeinen, temaattisesti ja tarinallisesti teoksen kokoava runo, jossa voi nähdä viittauksia Aleksis Kiven Sydämeni lauluun ja Eino Leinon Hautalauluun. Näin intertekstuaalisuusfriikkinä tähän olisi ihana palata myöhemmin perusteellisemmin!


Jotakin minun lyriikkasitoutuneisuudestani kertonee se, etten tiennyt tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnosta mitään; en olisi edes muistanut koko palkintoa ilman Helsingin Kirjamessuja. Siellä useaan otteeseen kehuttiin Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -runoteosta (2018), joka tänä vuonna voitti tuon mainitun Tanssiva karhu -palkinnon.

Tuuli ja kissa on ilahduttavan erilainen runoteos kuin ne, joihin yleensä törmää. Tässä ei ole lainkaan kyse irrallisista runoista ja ne jollakin temaattisella tasolla yhteen liittävästä kokoelmasta. Teos on kuin eläinfaabeli, nykyaikainen satu toimeliaasta kissasta ja taustalla vaikuttavasta tuulesta. Tästä syystä lukukokemuskin oli poikkeuksellinen. Runoja ei tavallaan voi lukea yksittäisinä, vaan ne suhteutuvat koko ajan edeltävään tekstiin ja kielikuvat ja symboliikka ikään kuin kertautuvat.

Teos on hyvin monipuolinen sisällöltään. Siinä yhdistyvät niin luontoaiheet kuin poliittisetkin kysymykset. Ja vaikka mukana kulkee koko ajan jonkinlainen tarina, ovat tapahtumat yhtä aikaa eriskummallisia ja absurdeja niin, ettei varsinaista juonta ole lainkaan. Teos hyppelee, aiheet kimpoilevat ja elävät. Se tekee lukemisesta yhtä aikaa mielenkiintoista ja vaikeaa. Lukukokemus oli siis varsin hidas, ja toisinaan saatan vaikeaselkoisuuden ja hitauden takia jättää jonkin runoteoksen lukemisen kesken. Tässä kuitenkin juuri se eriskummallinen, unenomainen maailma kiehtoi – etenkin kun kaiken nivoi yhteen kaunis kieli:
Mietin putoamista: kun gravitaation käy niin kuin kerran käy,
onko parempi lentää tähtiin selin vai avosylin.


Olen lukenut yliopistossa hieman saamen kieltä. Jo silloin mielessäni oli Nils-Aslak Valkeapään lyriikkaan tutustuminen, kun nimi kerta toisensa jälkeen nousi puheeksi saamelaiskulttuurista puhuttaessa. Jälleen kerran kaikki muu on mennyt edelle, ja runoudessakin olen palannut lähinnä Sirkka Turkan tai Uuno Kailaan kaltaisiin kirjoittajiin. Tässäkin Helsingin Kirjamessut laittoi prioriteettilistani uusiksi. Niillas Holmbergin uutta suomenkielistä tuotantoa odotellessa halusin päästä kiinni siihen, mikä häntäkin on innoittanut lyriikan maailmaan. Tämä merkittävä teos on Valkeapään  Aurinko, isäni (Beaivi, áhčážan, 1988, suom. 1992).

Miten kuvailisin tätä parhaiten? Sanat tuntuvat jollakin tavalla loppuvan. Tuntuu kuin tätä pitäisi kuvailla kuvin ja melodioin, ei lainkaan sanoin. Teos on kuin laulu. Se on melodinen, sanojen venytykset voi liki kuulla samalla, kun ne lukiessaan näkee. Säkeiden sijoittelu rytmittää lukemista, tuo runon jollakin tavalla kosketukseen iholle. Lukukokemuksesta tulee kokonaisvaltainen, melkein kuin kaiken yhtä aikaa kuulisi, näkisi, tuntisi ja haistaisi.

Valkeapään tapa kuvata luontoa on moninainen ja kaunis; onhan luonnon roolikin runoissa merkittävän suuri. Aurinko kuvataan maailman isänä ja maa elämän äitinä. Näistä lähtokohdista kumpuaa luonnon monipolvinen dialogi, jossa ihminen hakee osaansa ja yhteyttään tähän kaikkeen. Yhtään vähäpätöisempinä ei kuvata turvetta tai kuolleita kasveja, vaan kaikella on osansa, jokaisella tarkka paikkansa.

ja silti
kun lähden
niin ikävä on jättää nämä kaikki

eikä ilmaan
jälkeäkään
kertomaan
minne olen lentänyt
olenko olemassakaan ollut

Tästä huokuu niin päinvastainen tunnelma kuin Slungan kokoelmasta, vaikka kuolemankaan teemoja ei kaihdeta. Tässä on sellaista seesteisyyttä ja maanläheisyyttä, jota on vaikea sanoin tuoda esille. Kuolemastakin huokuu elämän kiertokulun suunnaton rauha. Tähän tahtoo pysähtyä, palata aina vähän taaksepäin, ja melkein tuntea kellahtavansa sammalelle.

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
WSOY, 2018
96 sivua

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia, 2018
84 sivua

Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni
alkuteos Beaivi, áhčážan, 1988
suom. Pekka Sammallahti
DAT, 1992
135 sivua

15.11.2018

Réka Kiraly: PIeni suuri tarina joulusta



Siili on huolissaan.

— Ruoka on tekemättä, talo koristelematta, ja lisäksi pitäisi hakea kuusi Karhulta. Joulusta ei tule täydellistä, sanon minä!

Ulkona sataa hiljaa lunta.

Meillä lasten suosikkikirjallisuuteen ovat aina kuuluneet erilaiset jouluaiheiset teokset. Niitä onkin kertynyt hyllyyn useita erilaisia vuosien aikana, mutta täytyy myöntää, että niiden tarinat tuntuvat välillä jo liiankin tutuilta. Moni niistä kirjoista on kulkeutunut nykyiseen kirjahyllyymme peräti lapsuudenkodeistamme. Lapsista tarinat ovat hyvinkin valloittavia, mutta itse kaipaisin välillä jotakin uutta luettavaa. Joulun kirjakimara tuleekin siis juuri sopivaan aikaan! Viime viikolla esittelyssä oli Mauri Kunnas -kirjajoulukalenteri, mutta tulevilla viikoilla taidetaan tutkailla lähinnä perinteisiä kirjoja.

Meillä luettiin Réka Királyn uusin kirja Pieni suuri tarina joulusta (2018) jo lokakuussa. Siinä seikkailevat Királyn aiemmista teoksista tutut eläinhahmot, jotka valmistelevat yhden yön päässä siintävää jouluaattoa. Kirjassa nousee esiin monta tuttua, ei ehkä niin jouluista asiaa: kiire, stressi, loputon määrä kotitöitä. Näistä kaikista keskustellaan joka vuosi mediassa ja varmasti myös monen kotona. Lasten voi olla vaikea ymmärtää aikuisten hermoilua ja pakonomaista joulupuurtamista. Pieni suuri tarina joulusta sanoittaa lapsenomaisella tavalla, värikkäiden eläinhahmojen kautta joulun suorittamispakkoa ja etsii ratkaisua todellisen joulutunnelman löytämiseen.

Kirjan kuvitus on moderni, suurista värikkäistä palasista koostuva. Se on yhtä aikaa rouhea, mutta silti jokaiselta aukeamalta löytyy pieniä herkkiä yksityiskohtia, joihin silmä etsiytyy. Tunnustan ihastuvani herkästi vaalean pastellisiin lastenkirjojen kuvituksiin sekä harmaasävyisiin melankolisiin sivuihin. Királyn kynänjälki on kaikkea muuta: voimakkaita värejä, mustaa, paksuja viivoja. Se ei kuulu lainkaan perinteisiin suosikkeihini, mutta on valloittanut niin minut kuin lapsenikin. Tytär pitää erityisen paljon hattupäisestä Hiirestä ja villaiseen huiviin kietoutuvasta Siilistä.

Itse tarinakin osuu asian ytimeen. Teksti on helppolukuista ja virkkeet lyhyitä. Lukijalle – niin lapselle kuin aikuisellekin – jää riittävästi aikaa ajatella. Ajatteluun kannustavat myös kiinnostavat vastakohtaparit. Toisaalta kuvataan talvisten päivien ja luonnon hitautta, herkkyyttä ja hiljaisuutta, mutta yhtä lailla talon vilskettä ja vilinää, kun kaikilla on kiire suorittaa ja valmistella joulua. Hahmot ovat huolissaan ja pelkäävät ja unohtavat kaiken murehtimisen keskellä jopa joulukuusen hankkimisen; joulu näyttäytyy tuntemattomana uhkana ja lähes yhtä hurjana kuin Karhu, jolta kuusta on lopulta lähdettävä hakemaan.

Ja kuinkas muutenkaan, ystävykset saavat huomata, että joulutunnelma ei vaadi syntyäkseen siistiä kotia ja huolella valmisteltua juhlaa. Se antaa monelle aikuiselle miettimisen aihetta ja tuo myös lapset tärkeiden kysymysten äärelle. Királyn tapa kirjoittaa pakottaa aikuisenkin hiljentämään lukutahtiaan, rauhoittamaan virkkeiden välit. Teksti soljuu kuin itsekseen ja mahdollistaa tuumaustauon jos toisenkin. Lukemisen jälkeen jää levollinen olo.

Tuntuu jo vähän joululta.

Réka Király: Pieni suuri tarina joulusta
Etana Editions, 2018
32 sivua
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

14.11.2018

Emma Donoghue: Huone


Ulkopuolella on kaikkea. Aina kun ajattelen nyt jotain suksien tai saarien tai hissien tai jojojen tai ilotulitusrakettien tapaista minun täytyy muistaa että ne kaikki on todellisia, että ne kaikki on oikeasti olemassa Ulkopuolella. Siitä tulee pää väsyneeksi. Ja ihmiset myös, vauvat palomiehet opettajat murtovarkaat pyhimykset jalkapallonpelaajat ja muut, ne kaikki on oikeasti Ulkopuolella. Minä en kuitenkaan ole, minä ja Äiti ollaan ainoat, jotka ei ole siellä. Ollaanko me silti todellisia?

Muistan hyvin, kuinka vuosina 2006 ja 2008 uutisoitiin sieppauksista ja vuosia kestäneistä vapaudenriistoista Itävallassa. Toiseen näistä tapauksista liittyi oleellisesti myös lasten syntyminen vankeuteen. Tähän synkkään aiheeseen pureutuu riipaisevalla tavalla Emma Donoghuen romaani Huone (Room 2010, suom. 2012).

Romaanin kertojana on viisivuotias Jack-poika, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin maailma – se ainoa paikka, jonka hän on koskaan nähnyt. Vanhaksi Kehnoksi kutsuttu mies on vuosia aiemmin siepannut Jackin äidin ja lukinnut tämän puutarhavajasta rakennettuun bunkkeriin, joka on sekä äänieristetty että raudoituksin vahvistettu. Jack syntyy vankeuteen, ja hänen koko maailmansa rakentuu yhden pienen huoneen varaan. Äiti opettaa poikaansa jo varhain lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan, mutta todellisen maailman olemassaolon hän paljastaa vasta, kun Jack on täyttänyt viisi vuotta. Sen jälkeen tapahtumat alkavat vyöryä: pakoa suunnitellaan ja sitten siinä myös onnistutaan. Maailma mullistuu, ja Jack joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan todellisen maailman valtavan ärsyketulvan.

Donoghuen romaani on synkkää luettavaa. Viisivuotias kertoja sanoittaa elämäänsä Huoneessa ja havaintojaan omasta maailmankaikkeudestaan. Päivien rytmi on tarkka ja ehdoton: aamiainen ennen kylpyä, liikuntatunnin jälkeen lounas ja päiväunet. Hetkittäin tuntuu siltä kuin olisi itsekin vankina pienessä huoneessa, jonka tunkkaisen ilman ja vuosien aikana pinttyneet hajut voi melkein tuntea nenässään ja silmissään nähdä korkkimaton mustaksi kuluneen juoksukaaren.

 Jack selittää auki havaintojaan ja esineiden ja ilmiöiden kummallisia nimityksiä. Silti suurin osa tekstistä rakentuu äidin ja pojan välisen dialogin varaan. Hetkittäin tästä tuli mieleen Annika Idströmin Veljeni Sebastian (1985), jossa on samankaltainen pikkuvanha lapsikertoja. Toki Idströmin postmoderni romaani poikkeaa monin tavoin tästä realistisuutta tavoittelevasta teoksesta, mutta kertojan poikkeuksellisen ajatusmaailma sekä hyvän ja pahan tematiikka tuovat silti väkisin yhtäläisyyksiä mieleeni. Etenkin kun kertojan oma kuva todellisuudesta on keikahtanut perinpohjaisesti vinksalleen.

Kirja on jaettu useisiin nimikoituihin osiin, mutta pääasiassa se rakentuu aikaan vankeudessa ja aikaan vankeuden jälkeen. Kumpikin näistä jaksoista on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Toisaalta alkuosassa oli paljon toistoa ja hyvin vähän mitään yllättävää, kuten tietysti yhden huoneen sisällä elettävästä elämästä voi olettaakin, mutta silti olisin voinut lukea siitä vielä enemmän. Vapautuminen sen sijaan tuntui käyvän vähän liiankin helposti, nopeasti ja epäuskottavasti. Sen jälkeinen aika oli kuitenkin jälleen mielenkiintoista luettavaa, sillä yhtäkkiä poika, joka oli vankeudessa ollut huomattavan älykäs ja toimintakykyinen, muuttuukin uuden edessä lähes puhekyvyttömäksi ja monilla tavoin kehityksestä jälkeen jääneeksi yksilöksi.

Donoghue kykenee terävästi kuvaamaan monia sellaisia tilanteita, joissa erityksessä kasvaneen lapsen maailmankuva kipeästi törmää todellisuuteen kuten aistiärsykkeiden tulva, erilainen sanasto ja sosiaaliset normit.  Silti poika tuntuu pääsevän liian helpolla. Maailman jäsentyminen käy liian helposti ja luottamuksen rakentuminen tuntuu epäuskottavan nopealta. Ja kuitenkin, teksti veti nopeasti imuunsa ja tarina oli koukuttava. Ehkä se juuri siksi antaa anteeksi niin monta epäuskottavaa ja heppoisesti rakennettua käännettä. Tämä on jälleen niitä teoksia, jotka kulkevat ajatuksissa vielä pitkään lukukokemuksen jälkeen.

Emma Donoghue: Huone
alkuteos Room, 2010
suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2012
325 sivua